Hautautuneet maat

Olin jossain hyvin syvällä maan alla. Pidän maanalaisista paikoista, mutta unimaailmoissani kellarit ovat yleensä täynnä kaikenlaista ikävää joka on ehkä syystäkin haudattuna. Muuan vuosien takaisen unen myötä olen alkanut hahmottamaan nämä maanalaiset tilat kahteen kategoriaan: harmaaseen ja punaiseen. Se ei ole ihan aukoton luokittelu, ja etenkin jälkimmäiseen tulee helposti tuupattua kaikenlaista mikä on muuten vain kolkkoa tai surumielistä. Tämänkertainen uni saattoi joka tapauksessa sijoittua harmaalle alueelle.

Hahmotin maailman kolmessa kerroksessa; päällekkäisiä, hautautuneita kaupunkeja.

Päällimmäisin saattoi olla vielä asutettu, ja mahdollisesti olin itse kotoisin sieltä. Jotenkin olin kuitenkin löytänyt tieni jollekin alemmista tasoista, jossa seurassani oli kaksi ihmistä jotka edustivat noita alempia kaupunkeja. Muistan toisen heistä olleen mies joka oli pukeutunut muinaisen Mesopotamian tyyliseen vaateparteen, ja toista henkilöä en muista kunnolla.

Yritin suostutella heitä tuomaan kansansa mukaani tuonne ylemmille tasoille, siellä olisi tilaa ja olisi hyvä elää. Molemmat kieltätyivät kohteliaasti, mutta eivät kertoneet syytä. Vasta myöhemmin tajusin asian minkä olisi pitänyt olla itsestäänselvää: He olivat jo kauan sitten kuolleita, ja samaten heidän sivilisaationsa. Kukin maa on kukoistanut kauan sen jälkeen, kun sitä alempi on jo hiipunut.

Tätä unta voisi tulkita hyvin monella tavalla, kertomuksena ihmiskunnan historiasta tai allegoriana alitajunnasta, ja yleensä etenkin jälkimmäiset tulkinnat ovat mieleeni, mutta tällä kertaa olen päättänyt ottaa sen kirjaimellisesti. Se oli tarina noista kahdesta aaveesta jotka liikkuvat pimeydessä, kaduilla ja käytävillä jotka ovat kauan sitten hiljenneet mutta yhä heille koti.

Meillä on toivoa, osa 2

Tämä uni sijoittui eri ympäristöön kuin edellinen jossa oli sama otsikko, mutta ennen heräämistä tiesin että tästä pitäisi kirjoittaa, ja että se kuuluisi otsikoida näin.

Olin unessa nuori, ehkä teini-ikäinen, ja istuin kavereideni kanssa kauppakeskuksessa (asia joka ei oikeastaan ikinä kuulunut omaan nuoruuteeni). Tunnelma oli kolkko ja toivoton (no tämä sentään kuului), ja kaikki valvemaailman huolet maailman tilasta olivat paljon lähempänä.

Tilassa oli vartija, keski-ikäinen mies, jonka kanssa väittelimme. Vartijan mielestä fasismi olisi väistämätöntä ja hän tuntui pitävän tätä jopa positiivisena asiana. Me nuoret väitimme vastaan, mutta huomasin yleisen mielialan olevan melko ahdistunut ja lannistunut.

Joku ison päivälehden toimittaja ilmestyi siihen pyörimään ja oli vartijan kanssa samoilla linjoilla. Koin että toimittajan soisi olevan vähän perillä asioista, ja aloin haastamaan häntä kysymyksillä. Hän ei halunnut vastata vaan lähti kävelemään pois, jolloin lähdin hänen peräänsä ja jatkoin kyselyä, pakotin hänet ajattelemaan negatiivisia puolia siinä kaikessa, mihin hän halusi suhtautua hyvintuulisen välinpitämättömästi. Olin niin vihainen että olisin halunnut heitellä häntä pitkin seiniä, mutta edes unissa en osaa käydä väkivaltaiseksi muuten kuin itsepuolustukseksi, joten purin vihaani vain verbaalisesti.

Lopulta toimittaja juoksi pois aivan pää kolmantena jalkana, ja annoin hänen mennä. Palatessani huomasin että tunnelma ikäisteni keskuudessa oli selvästi muuttunut. Kaikki olivat saaneet takaisin taistelutahtoa ja toivoa. Ei tarvitse lannistua vain siksi, että vanhemmat, jo lähellä hautaa olevat sukupolvet kohauttelevat olkiaan tai kuvittelevat olevansa hyötyjien puolella kovenevassa maailmassa.

Joku ojensi minulle kirjan. Se oli järeä, käsin tehty ja vesiväreillä maalattu mukaelma Adventure Time -sarjassa esiintyvästä kirjasta nimeltä Enchiridion (ei suoraa yhteyttä samannimiseen antiikin Kreikan teokseen). Piirrossarjassa tuolla kirjalla on monenlaista painoarvoa, mutta se on muunmuassa opas sankareille. Unen maailmassa se kiersi nuorten keskuudessa jonkinlaisena kiertopalkintona, joka myönnettiin inspiroivien tai avuliaiden tekojen perusteella.

Kuten monesti käy, uni tuntui paljon järkevämmältä vielä uneksimisen aikana, kun muistelin sitä ennen heräämistä mutta lähempänä valvetilaa. Nyt auki kirjoitettuna se on vähän sekava ja sen tärkeimmältä tuntuvia asioita on vaikea tiivistää, mutta näen yhteyden vuosien takaiseen aiempaan uneen, jossa oli myös kyse toivosta. Elämme levottomia aikoja, ja maailmassa on tahoja, jotka omaa lyhytnäköistä etua ajaessaan ovat valmiita sortamaan kaikkia muita. En ole sokea sille, että tätäkin blogialustaa pyörittävän firman johdossa on näitä samoja ihmisiä.

Mutta kuten kaupunkien nuorilla ei ole joskus muuta paikkaa oleskella kuin ostoskeskukset, minunkin on oltava olemassa osittain kapitalistisen järjestelmän sisällä. Se ei tarkoita, että sitä järjestelmää olisi pakko hyväksyä, että sille ei voisi kuvitella vaihtoehtoja. Meillä on vaihtoehtoja. Meillä on toivoa.

Robotti ja koira

Pitkästä aikaa uni, jossa oli hyvin narratiivinen rakenne.

Elettiin jonkinlaisen suuren tuhon jälkeistä aikaa. Olin sairaalassa hoidettavana saatuani säteilymyrkytyksen. Makasin sängyllä ja kone erotteli verestäni radioaktiviisia partikkeleita, ja se tuntui melko hirveältä.

Siinä maatessani mietin, että miten päädyinkään tähän tilanteeseen. Palasin mielessäni aiempiin tapahtumiin, kun kolusin romujen täyttämää ojaa jonkin raunioituneen rakennuksen lähellä. Rakennuksen edustalla seisoi pitkä rivi liikkumattomia hahmoja, identtisiä trenssitakkiin pukeutuneita miehiä. Ne näyttivät orgaanisilta ihmisiltä, mutta olivat keinotekoisia.

Joku jossain vaiheessa maailmaa hallinnut tyyppi oli luonut nämä koneet palvelijoikseen, ehkä omaksi kuvakseen tai idealistiseksi versioksi itsestään. Minulla ei ollut yhtään enempää tietoa kyseiseen häiskään liittyen, ja ehkä hän oli jo ajat sitten kuollut. Robottipalvelijat olivat yhä elossa, mutta ne pysyisivät paikallaan kunnes tapahtuisi jotain, mihin ne oli ohjelmoitu reagoimaan, tai kunnes ne saisivat suoran käskyn johtajaltaan.

Näkökulma siirtyi äkkiä yhteen roboteista, mutta en ole varma olimmeko enää samassa ajassa. Tämä yksilö oli ainoana joukostaan kyennyt jotenkin murtautumaan irti ohjelmoinnistaan siinä määrin, että kykeni ohjelmoimaan itsensä uusiksi. Hän poisti kaikki loput rajoitteet jotka sitoivat häntä alkuperäiseen tehtäväänsä, ja lähti lätkimään.

Hän vietti jonkin epämääräisen ajan ihmisten joukossa, ja hänen seuralaisensakin uskoivat hänet orgaaniseksi ihmiseksi. Robotti ei kuitenkaan oikein välittänyt ihmisten seurasta, ja lähti lopulta omille teilleen.

Hän päätyi asumaan hylättyyn kouluun, jossa hän sivisti itseään pänttäämällä video-oppimateriaalia. Koulun opetus oli ilmeisesti aikanaan tapahtunut täysin tietokoneiden avulla, ja robotti jaksoi käydä materiaalia läpi tauotta.

Aika eteni unessa harppauksin, ja jossain kohtaa robotti oli löytänyt ja adoptoinut kulkukoiran. Hän oppi rakastamaan. Hän piti koirasta hyvää huolta, ja he elivät yhdessä monta vuotta.

Unen loppupuolella koira oli kuollut vanhuuteen. Viimeinen muistikuvani on, kun robotti kaivoi sille hautakuoppaa. Hän oli myös tehnyt hautakiven. Heräsin itkien.

Suuri kirjasto

Tämän monivaiheisen unen aikana seurassani oli aina muita ihmisiä. Välillä ihmisiä joita tunsin valvevaailmasta, välillä tuntemattomia, mutta heidän roolinsa kävi ilmeiseksi myöhemmin unen aikana.

Koko unen aikana kiersimme merkillisissä käytävälabyrinteissa. Alkuvaiheessa unta käytävät olivat hyvin ahtaita ja lukuisten ovien jakamia. Jotkut ovet johtivat hyvin pieniin huoneisiin, jotkut eivät mihinkään. Jotkut ovista olivat niin korkealla lattiasta että niistä astuminen olisi vaatinut kiipeämistä.

En muista nähneeni portaita mutta tiedän että käytävät veivät aina syvemmälle alaspäin. Jossain vaiheessa muistin tuntevani rakennuksen Suurena Kirjastona, ja tiesin että se oli tuttu paikka jossa olin unissani vieraillut monesti. Myöhemmin herättyäni olin kuitenkin varma etten ollut käynyt siellä aiemmin. Tästä syystä mukanani oli muitakin; he edustivat juuri tätä tietoista osaa mielestäni joka oli paikalla ensi kertaa ja saatoin selittää heille kaiken olennaisen. Kielsin poimimasta mitään esineitä, vaikka en ole varma miksi.

En myöskään ole aivan varma, miksi pidin rakennusta kirjastona. En muista nähneeni yhtäkään kirjahyllyä. Alimmaisissa kerroksissa se muistutti enemmänkin jonkin suuren kauppakeskuksen varastoa. Avarassa tilassa oli hyllyjä ja tavarapinoja. Ymmärsin tässä vaiheessa myös että rakennus oli tavallaan pyramidimainen - alemmissa kerroksissa etäisyydet olivat huomattavasti suurempia kuin ylemmissä. Tuo on yksinkertaistaen selitetty, sillä unimaailman geografiaa ei voi suoraan verrata valvemaailmaan, mutta tuo on selkein vertaus jonka saatan keksiä.

Olimme lähellä alueen reunaa ja yhdellä seinällä oli jonkinlainen lastauslaiturin tapainen. Laiturin ulkopuolella näytti olevan vain pimeää luolaa ja sieltä kävi kylmä tuuli. Jos kirjastopyramidin alimmat osat ovat jossain alitajuntani perukoilla, mitä kauheita syvyyksiä tuolla ulkpuolella olisikaan?
Lastauslaiturin luona oli kyltti joka kertoi minun olevan hallissa numero 5. Kulkusuuntani vei minut halliin 6, ja tiesin että uloskäynti olisi oleva tuolla jossain.

Seuralaiseni kävivät levottomiksi ja olivat vähällä eksyä ja jouduin toistamiseen kieltämään poimimasta tavaroita. Hallissa vaelsi lisäksemme myös muita ihmisiä, jotka eivät mitä ilmeisimmin nähneet meitä ollenkaan. Selostin seuralaisilleni näiden muiden ihmisten roolia, kerroin, että jos heidän joukossaan näkee jonkun, joka on valvemaailmassa tuttu ja luotettava, häneen saattaisi luottaa myös täällä sillä hän edustaisi jotain turvallista osaa alitajunnasta.

Näin valvemaailmasta tutun mielenterveyshoitajan, ja tervehdin häntä ohikulkiessamme. Tämä teki hänet tietoiseksi läsnäolostani ja hän näytti säikähtäneeltä. Hän kutsui nimeäni, ja kun käännyin hänen puoleensa, hän sanoi, ”Ole varovainen.”

Varoitus oli luultavasti paikallaan sillä syvemmälle kirjastoon edetessäni paikat kävivät hämärämmiksi ja jossain vaiheessa olin tietoinen, että joku seuraa minua. Tässä vaiheessa paikka ei muistuttanut enää varastohallia, vaan huoneet muistuttivat jonkinlaisia keittiöitä tai laboratorioita.

Lopulta unen valtasi painostava läsnäolon tunne joka on ominaista painajaisille jotka sijoittuvat tiettyihin alueisiin unimaailmassani. Ominaista on että jokin entiteetti pyrkii säikäyttämään minut jolloin uni hajoaa kohinaan ja herään paniikissa, ja useimmiten herätän itseni ennen kuin tätä tapahtuu. Nyt olin pitkän ja pohdinnantäytteisen unen jäljiltä tarpeeksi tietoinen itsestäni että saatoin vastustaa tätä. Joskus ennenkin olen tehnyt vastaavissa unissa samoin. Se oli hyvin kiinnostavaa.

Tunsin jatkuvasti vieraan läsnäolon kun se yritti etsiä heikkoa kohtaa, mutta se pysyi näkymättömissä joten en tiennyt kuinka olisin itse saattanut hyökätä. Niinpä uni pysyi jonkinlaisessa pattitilanteessa ja unimaailma hajosi ympäriltämme. Kunnes jossain vaiheessa tunsin kolmannen osapuolen läsnäolon, jonkin suuren ja etäisen joka tuntui toruvan meitä molempia, ja tämän jälkeen uhan tunne lieveni kunnes saatoin herätä normaalisti.

Pientä analyysia: En ole vieläkään varma, miksi mieleni nimesi tuon paikan suureksi kirjastoksi, mutta on mahdollista että nimi on suorin mahdollinen käännös jollekin ajatukselle jolle ei ole parempaa kielellistä vastinetta. Jokin varaston kaltainen, mutta siihen sisältyy konnotaatioita informaation säilömisestä. En tosiaan muista että olisin uneksinut tuosta paikasta ennenkin, mutta unessa minulla oli silti vahva tunne, että paikka oli tuttu. Ja luultavasti se onkin.

Unen loppupuolen painajaisosuus oli hyvin tyypillinen esimerkki kauhu-unistani, lukuunottamatta diplomaattiselta vaikuttavaa kolmatta osapuolta jonka kaltaista en muista ennen kohdanneeni. Tämä oli kiinnostavaa.

Sopimus sadonkorjaajan kanssa

Joitakin vuosia sitten näin useita unia Kuoleman personifikaatiosta. En tullut kirjoittaneeksi niitä julkiseen unipäiväkirjaani, sillä ne tuntuivat liian henkilökohtaisilta. Viime uneni tuntui yhtä merkitykselliseltä kuin nuo aiemmat, mutta tällä kertaa julkaiseminen ei syystä tai toisesta tunnu arveluttavalta.

Yksi uni oli juuri päättynyt ja seuraava oli alkamassa. En muista aiemmasta yksityiskohtia, mutta sen jäljiltä olin yhä tuntemattomassa paikassa, tuntemattoman miehen seurassa. Keskustelimme asioista joita aiemmassa unessa oli tapahtunut. Joku oli kuollut, ja hän kertoi mitä kuolemaan liittyi kyseisissä (ilmeisesti normaalista poikkeavissa) olosuhteissa. Kuollut henkilö joutuisi oleskelemaan jonkinlaisessa limbossa niin kauan kuin häntä muistettaisiin. Vasta unohduttuaan hän pääsisi olemattomuuden lepoon.

Tai ehkä, ymmärsin herättyäni, hän kuvaili kuolemattomuutta joka on sitä kun elää läheistensä muistoissa, mutta kirjaimellisena limbona ajatus kuulosti minusta epämiellyttävältä.

Olimme käytävällä joka kiersi pientä huonetta. Koko tila oli kaikkiaan keskikokoisen yksiön kokoinen ja keskelle jäävä huone alle parikymmentä neliötä. Huoneessa oli ikkuna johon mies puhuessaan viittasi. Sisällä istui penkillä ihmisiä joiden ymmärsin olevan kuolleita, ja tuo huone edusti limboa. Siellä oli myös nuori poika, jonka nyt muisti olevan aiemmin puheena ollut kuollut henkilö.

Kukaan ei kuulisi tai näkisi meitä ikkunan läpi, mies sanoi. Limbo oli täysin ulottumattomissamme, vaikka näyttikin olevan niin lähellä. Minulle ei tarvinnut selittää että olimme nyt äärimmäisen vertauskuvallisessa tilassa. Mutta mieleeni tuli silti jotain.

Miehen lähdettyä koputin oveen jota ei vielä hetki sitten ollut olemassa. Kuolema itse avasi oven ja astui ulos. Aiemmissa unissani olen nähnyt hänet erilaisissa hahmoissa - tällä kertaa hän oli hyvin perinteinen mustakaapuinen hahmo, ainakin kaksi metriä pitkä. Mustan hupun alta erottui jonkinlaisia piirteitä, mutta niitä on mahdoton kuvailla. En nähnyt ihmisen kasvoja, en pääkalloakaan.

Katsoessani Kuolemaa silmiin minut valtasi tunne jonka kaltaisen muistan aiemmista saman aihepiirin unista. En tiedä miten sitä kuvailisi. Se oli melkein kuin pelkoa, mutta ei toisaalta kuitenkaan. Pelkoon liittyy jonkinlainen uhan tunne, mutta tässä ei ollut uhkaa. Se oli joka tapauksessa hyvin voimakas ja ravisuttava tunne.

En muista että Kuolema olisi sanonut sanaakaan, mutta jotenkin hän tiedusteli asiaani. Kerroin että halusin tehdä hänen kanssaan kaupat. Enempää ei minunkaan tarvinnut sanoa, sillä jotenkin hän tiesi mitä aioin ehdottaa.

Nuori poika astui ulos huoneesta, takaisin elävien kirjoihin. Ei ollut vielä hänen aikansa kuolla. Minä menin hänen tilalleen limboon ja kävin penkille istumaan. En tiedä miksi halusin tehdä näin. Pitäisi muistaa enemmän aiemman unen yksityiskohtia, jotta tietäisin, kuka tuo poika oli.
Saattaa olla että halusin vain hyvän kuoleman. Itsemurha on usein mietteissäni, mutta se olisi valintana jotain mikä ei tuottaisi mitään hyvää, enkä pidä sellaisista valinnoista. Siksi kai mieleni tarttuu ajatukseen itseni uhraamisesta jonkun toisen vuoksi kuin oljenkorteen - silloin minulla olisi lupa kuolla.

Mielessäni kävi myös että ehkä tuo poika oli nuorempi versio minusta. Ehkä uni oli kaivanut alitajuntani komeroista haaveen voida aloittaa elämä taas alusta, varhaisesta lapsuudesta jolloin en ollut vielä niin rikki. Silloin tietysti joutuisin hylkäämään kaiken mitä nuoreen aikuisuuteen on kuulunut. Pohdin tätä herättyäni ja tulin lopulta siihen päätökseen etten ehkä kuitenkaan tekisi sitä kauppaa.

Kuolemaan liittyvät unet ovat aina opettaneet minulle tärkeitä asioita. Tämänkin unen opetuksia on vielä pohdittava huolella.

Päivänsäteitä ja menninkäisiä

Unessa kuuntelin tuota tuttua laulua, mutta se alkoikin eri tavalla kuin muistin. Laulu herätti voimakkaita visuaalisia aistimuksia ja muistoja - se kertoi ajasta kun päivänsäteet ja menninkäiset asuivat yhdessä, omassa maailmasta irrallisessa kodissaan. Ja laulu kertoi miten yhtenä päivänä he päättivät lähteä ulos maailmaan. Sain käsityksen että juuri tämän seurauksena syntyi yö ja päivä, kun nuo kaksi sadunomaista rotua erosivat toisistaan suuressa maailmassa.

Uni oli tarpeeksi kevyttä että kykenin ajattelemaan ja muistin vielä unen aikana kappaleen sanat ja jopa melodian. Se oli nopeatempoisempi kuin alkuperäinen Päivänsäde ja Menninkäinen, mutta surumielinen sävy siinäkin oli. Herättyäni aloin heti kirjoittamaan unta ylös, mutta sanat alkoivat jo häipyä mielestä. Muistin enää väen kodin nimen; se oli Ulvamaa. On aina mukava muistaa nimiä unista.

Jälleen pelottava kartano

Näin jälleen kerran unen pelottavasta kartanosta. Näitä onkin jo ollut jokunen ja kaikkia en ole tullut edes kirjanneeksi tänne.

Tämän unen juoni oli hyvin elokuvamainen ja toisaalta aukeni minulle epäkronologisesti; jotkut alkupuolen tapahtumat tulivat mieleeni vasta unen lopussa. Kirjaan kuitenkin asiat ylös aikajärjestyksessä.

Alkupuolella nimetön mies jonka nimeä en koskaan kuullut joten nimitän häntä vain päähenkilöksi, otti vastaan työtehtävän mystiseltä herrasmieheltä, joka oli myöskin nimetön mutta tehdessäni muistiinpanoja heti herätttyäni nimitin häntä jostain syystä kuraattoriksi, joten se olkoon hänen nimensä nyt. Muistan että hänellä oli safarihattu. Hän oli hyvin salamyhkäinen, mutta kohtelias ja leppoisa.

Joka tapauksessa, työnkuvaan liittyi jotenkin vanha kartano jolla oli hirvittävä maine. Siellä kummitteli ja ilmeisesti ihmisiä oli myös kadonnut sinne. Kuraattori meni aina vaivaantuneeksi, ehkä surullisenkin oloiseksi, kun kummittelusta oli puhe, ja hän vakuutti että paikka oli täysin vaaraton.

Päähenkilön seurana oli muita hahmoja - kaksi miestä joista toinen muistutti Terry O’Quinnia ja toinen puhui Arnold Schwarzeneggerille ominaisella aksentilla, ja sitten nainen josta en muista mitään erottavia piirteitä.

Alun jälkeen oletettavasti tapahtui paljon kaikenlaista mistä minulla on vain hyvin hämärä käsitys - kuraattori oli jonkin verran kuvioissa ja kummittelusta oli puhe, ja hän aina kiisti kaiken. Jossain vaiheessa päähenkilö tovereineen oli jonkinlaisella terassilla tai parvekkeella - se oli tavallaan osa kartanon aulaa mutta kuitenkin tarpeeksi sen ulkopuolella jotta siellä oli turvallista olla - ja se oli tärkeää koska nyt päähenkilö oli vakuuttunut kartanon vaarallisuudesta. Hän yritti vakuuttaa tovereitaan siitä myös, mutta he eivät ilmeisesti uskoneet.

Sitten puhelin soi. Se oli vanhanaikainen lankapuhelin. Joku vastasi, ja täsmälleen O’Quinnin näköiseltä tyypiltä kuulostava ääni puhui sieltä, vakuutteli että kartano on täysin turvallinen eikä siellä kummittele. Tämä sai kaikki säikähtämään pahasti, ja O’Quinnin näköinen kaveri pirstoi puhelimen muruksi samalla kun nauroi hermostuneeseen sävyyn ja sanoi jotain sen suuntaista kuin ”Kun minun ääneni puhuu puhelimessa kun olen paikalla, se on tosi typerää kummittelua”, vääntäen meille kaikille rautalangasta että kaikki ei tosiaan ollut kohdallaan.

Tässä välissä on taas tapahtumia joita en muista, mutta yhtäkkiä kumppanukset ovat taas sisällä kartanossa jostain syystä. Nainen päättää että heidän pitäisi polttaa talon arkistohuone, sillä se on oletettavasti kummittelun lähde. Päähenkilö epäröi, hän ei jostain syystä haluaisi, mutta sitten he kuitenkin lähtevät tekemään juuri tätä.

Itse kartanon käytävillä on tässä vaiheessa hyvin pimeää ja unen tunnelma on nyt ahdistava. Oma persoonani sekoittui nyt kaikkiin hahmoihin, ja muistan että pidimme toisiamme käsistä kiinni, sillä muuten voisimme pimeässä lähteä seuraamaan aivan väärää henkilöä jos se puhuisi tutulla äänellä.

Arkisto tuli ilmeisesti poltettua sillä muistan savun tuoksun. En tiedä miten kartanon kummittelulle kävi, mutta unen lopussa ymmärsin että salaperäisestä kuraattorista ei sen koommin kuultu mitään.