Hautautuneet maat

Olin jossain hyvin syvällä maan alla. Pidän maanalaisista paikoista, mutta unimaailmoissani kellarit ovat yleensä täynnä kaikenlaista ikävää joka on ehkä syystäkin haudattuna. Muuan vuosien takaisen unen myötä olen alkanut hahmottamaan nämä maanalaiset tilat kahteen kategoriaan: harmaaseen ja punaiseen. Se ei ole ihan aukoton luokittelu, ja etenkin jälkimmäiseen tulee helposti tuupattua kaikenlaista mikä on muuten vain kolkkoa tai surumielistä. Tämänkertainen uni saattoi joka tapauksessa sijoittua harmaalle alueelle.

Hahmotin maailman kolmessa kerroksessa; päällekkäisiä, hautautuneita kaupunkeja.

Päällimmäisin saattoi olla vielä asutettu, ja mahdollisesti olin itse kotoisin sieltä. Jotenkin olin kuitenkin löytänyt tieni jollekin alemmista tasoista, jossa seurassani oli kaksi ihmistä jotka edustivat noita alempia kaupunkeja. Muistan toisen heistä olleen mies joka oli pukeutunut muinaisen Mesopotamian tyyliseen vaateparteen, ja toista henkilöä en muista kunnolla.

Yritin suostutella heitä tuomaan kansansa mukaani tuonne ylemmille tasoille, siellä olisi tilaa ja olisi hyvä elää. Molemmat kieltätyivät kohteliaasti, mutta eivät kertoneet syytä. Vasta myöhemmin tajusin asian minkä olisi pitänyt olla itsestäänselvää: He olivat jo kauan sitten kuolleita, ja samaten heidän sivilisaationsa. Kukin maa on kukoistanut kauan sen jälkeen, kun sitä alempi on jo hiipunut.

Tätä unta voisi tulkita hyvin monella tavalla, kertomuksena ihmiskunnan historiasta tai allegoriana alitajunnasta, ja yleensä etenkin jälkimmäiset tulkinnat ovat mieleeni, mutta tällä kertaa olen päättänyt ottaa sen kirjaimellisesti. Se oli tarina noista kahdesta aaveesta jotka liikkuvat pimeydessä, kaduilla ja käytävillä jotka ovat kauan sitten hiljenneet mutta yhä heille koti.

Meillä on toivoa, osa 2

Tämä uni sijoittui eri ympäristöön kuin edellinen jossa oli sama otsikko, mutta ennen heräämistä tiesin että tästä pitäisi kirjoittaa, ja että se kuuluisi otsikoida näin.

Olin unessa nuori, ehkä teini-ikäinen, ja istuin kavereideni kanssa kauppakeskuksessa (asia joka ei oikeastaan ikinä kuulunut omaan nuoruuteeni). Tunnelma oli kolkko ja toivoton (no tämä sentään kuului), ja kaikki valvemaailman huolet maailman tilasta olivat paljon lähempänä.

Tilassa oli vartija, keski-ikäinen mies, jonka kanssa väittelimme. Vartijan mielestä fasismi olisi väistämätöntä ja hän tuntui pitävän tätä jopa positiivisena asiana. Me nuoret väitimme vastaan, mutta huomasin yleisen mielialan olevan melko ahdistunut ja lannistunut.

Joku ison päivälehden toimittaja ilmestyi siihen pyörimään ja oli vartijan kanssa samoilla linjoilla. Koin että toimittajan soisi olevan vähän perillä asioista, ja aloin haastamaan häntä kysymyksillä. Hän ei halunnut vastata vaan lähti kävelemään pois, jolloin lähdin hänen peräänsä ja jatkoin kyselyä, pakotin hänet ajattelemaan negatiivisia puolia siinä kaikessa, mihin hän halusi suhtautua hyvintuulisen välinpitämättömästi. Olin niin vihainen että olisin halunnut heitellä häntä pitkin seiniä, mutta edes unissa en osaa käydä väkivaltaiseksi muuten kuin itsepuolustukseksi, joten purin vihaani vain verbaalisesti.

Lopulta toimittaja juoksi pois aivan pää kolmantena jalkana, ja annoin hänen mennä. Palatessani huomasin että tunnelma ikäisteni keskuudessa oli selvästi muuttunut. Kaikki olivat saaneet takaisin taistelutahtoa ja toivoa. Ei tarvitse lannistua vain siksi, että vanhemmat, jo lähellä hautaa olevat sukupolvet kohauttelevat olkiaan tai kuvittelevat olevansa hyötyjien puolella kovenevassa maailmassa.

Joku ojensi minulle kirjan. Se oli järeä, käsin tehty ja vesiväreillä maalattu mukaelma Adventure Time -sarjassa esiintyvästä kirjasta nimeltä Enchiridion (ei suoraa yhteyttä samannimiseen antiikin Kreikan teokseen). Piirrossarjassa tuolla kirjalla on monenlaista painoarvoa, mutta se on muunmuassa opas sankareille. Unen maailmassa se kiersi nuorten keskuudessa jonkinlaisena kiertopalkintona, joka myönnettiin inspiroivien tai avuliaiden tekojen perusteella.

Kuten monesti käy, uni tuntui paljon järkevämmältä vielä uneksimisen aikana, kun muistelin sitä ennen heräämistä mutta lähempänä valvetilaa. Nyt auki kirjoitettuna se on vähän sekava ja sen tärkeimmältä tuntuvia asioita on vaikea tiivistää, mutta näen yhteyden vuosien takaiseen aiempaan uneen, jossa oli myös kyse toivosta. Elämme levottomia aikoja, ja maailmassa on tahoja, jotka omaa lyhytnäköistä etua ajaessaan ovat valmiita sortamaan kaikkia muita. En ole sokea sille, että tätäkin blogialustaa pyörittävän firman johdossa on näitä samoja ihmisiä.

Mutta kuten kaupunkien nuorilla ei ole joskus muuta paikkaa oleskella kuin ostoskeskukset, minunkin on oltava olemassa osittain kapitalistisen järjestelmän sisällä. Se ei tarkoita, että sitä järjestelmää olisi pakko hyväksyä, että sille ei voisi kuvitella vaihtoehtoja. Meillä on vaihtoehtoja. Meillä on toivoa.