Tämä oli merkillinen, romanttinen kummitustarina.
Olin toisessa elämässä, toisessa maailmassa. Tutkimme hylättyä taloa jonkun ystäväni kanssa. En muista tuosta toisesta elämästä mitään muuta, kuin mitä unesssa tapahtui, mutta pukeutumisestamme päätellen elimme jossain vaiheessa 1800-lukua. Talo oli tuossa vaiheessa ollut hylättynä jo kauan aikaa.
Uni eteni harppauksin, mahdollisesti siksi että tulisin pian heräämään ja oli tärkeä nähdä tarina loppuun. En muista kaikkea mitä talossa tapahtui, mutta selvitimme jotain mysteeriä. Erään käytävän päässä oli maalaus, vanha ja lahonnut, mutta siitä saattoi yhä erottaa punaiseen pukeutuneen naisen.
Uni harppasi taas eteenpäin, tai sitten muistikuvani ovat vain poissa. Olin yksinään käytävän päässä, revin maalausta pois kaksin käsin. Sen takaa oli paljastumassa ovi. Käytävällä minua kohti kulki kaksi aavetta; toinen oli maalauksen neito, toinen oli pitkä mies joka oli kätkenyt kasvonsa.
Jälleen uni otti harppauksen. Valveilla en enää muista, mitä kaikkea oli tapahtunut, mutta muistan tietäneeni unen aikana. Olimme vapauttaneet talon aaveet jostain kirouksesta. Naisen nimi oli Mina. Hän oli jonkinlainen aatelinen, kreivitär mahdolllisesti, tosin tarkka sana katosi mielestäni herätessäni - ja kasvonsa peittävä mies oli hänen henkivartijansa. On mahdollista, että mies oli ollut kuolleena huomattavan paljon naista pidempään.
He halusivat palkita meidät. Olisimme voineet saada rahaa, mutta sanoin ettemme halua mitään. (Ystävällänikään ei ollut vastalauseita.) Tajusin olevani rakastunut Minaan, ja hänen katseestaan näin, että tunne oli molemminpuoleinen.
Lähdimme talosta. Ystäväni lähti kävelemään tietä pitkin edellä jotta saisin jutella hetken aikaa rauhassa Minan kanssa. Hän kysyi, miksi en voi jäädä. Vastasin, että elän väärällä aikakaudella. (Tämä keskustelu antoi jotenkin ymmärtää, että Mina ei kenties varsinaisesti ollut kuollut, vaan näkemäni haamu oli jonkinlainen heijastus hänen omalta aikakaudeltaan, jonne hän pystyisi nyt palaamaan kun kirous oli murrettu.)
Halasimme viimeisen kerran, ja työnsin oven kiinni lähtiessäni. Muistan miten lopulliselta se kuulosti sulkeutuessaan.
Ystäväni käveli jo kaukana edellä hiekkatiellä. En pitänyt kiirettä. En kaivannut juttuseuraa, sillä halusin ajatella vain Minaa.
Uni loppui tähän. Se oli merkillistä, sillä en heti herännyt, vaan unen maailma vain ikäänkuin lakkasi hengittämästä. Tunnelma oli sama kuin elokuvateatterissa, kun filmi loppuu mutta ennen kuin teatterin valot syttyvät. Uni oli kertonut tarinansa, joten ei ollut enää syytä jatkaa tiellä kävelyä.
Talo tuntui sijaitsevan, monien muiden unieni tapaan, vanhassa kotikylässäni, muuan hiekkatien varrella. Kyseisessä paikassa ei tietääkseni ole taloa, ainakaan ei ollut kymmenen vuotta sitten. Olen kuitenkin liikkunut samalla alueella aiemmissa unissa.
