Monday, 13 July 2015

Sopimus sadonkorjaajan kanssa



Joitakin vuosia sitten näin useita unia Kuoleman personifikaatiosta. En tullut kirjoittaneeksi niitä julkiseen unipäiväkirjaani, sillä ne tuntuivat liian henkilökohtaisilta. Viime uneni tuntui yhtä merkitykselliseltä kuin nuo aiemmat, mutta tällä kertaa julkaiseminen ei syystä tai toisesta tunnu arveluttavalta.

Yksi uni oli juuri päättynyt ja seuraava oli alkamassa. En muista aiemmasta yksityiskohtia, mutta sen jäljiltä olin yhä tuntemattomassa paikassa, tuntemattoman miehen seurassa. Keskustelimme asioista joita aiemmassa unessa oli tapahtunut. Joku oli kuollut, ja hän kertoi mitä kuolemaan liittyi kyseisissä (ilmeisesti normaalista poikkeavissa) olosuhteissa. Kuollut henkilö joutuisi oleskelemaan jonkinlaisessa limbossa niin kauan kuin häntä muistettaisiin. Vasta unohduttuaan hän pääsisi olemattomuuden lepoon.

Tai ehkä, ymmärsin herättyäni, hän kuvaili kuolemattomuutta joka on sitä kun elää läheistensä muistoissa, mutta kirjaimellisena limbona ajatus kuulosti minusta epämiellyttävältä.

Olimme käytävällä joka kiersi pientä huonetta. Koko tila oli kaikkiaan keskikokoisen yksiön kokoinen ja keskelle jäävä huone alle parikymmentä neliötä. Huoneessa oli ikkuna johon mies puhuessaan viittasi. Sisällä istui penkillä ihmisiä joiden ymmärsin olevan kuolleita, ja tuo huone edusti limboa. Siellä oli myös nuori poika, jonka nyt muisti olevan aiemmin puheena ollut kuollut henkilö.

Kukaan ei kuulisi tai näkisi meitä ikkunan läpi, mies sanoi. Limbo oli täysin ulottumattomissamme, vaikka näyttikin olevan niin lähellä. Minulle ei tarvinnut selittää että olimme nyt äärimmäisen vertauskuvallisessa tilassa. Mutta mieleeni tuli silti jotain.

Miehen lähdettyä koputin oveen jota ei vielä hetki sitten ollut olemassa. Kuolema itse avasi oven ja astui ulos. Aiemmissa unissani olen nähnyt hänet erilaisissa hahmoissa - tällä kertaa hän oli hyvin perinteinen mustakaapuinen hahmo, ainakin kaksi metriä pitkä. Mustan hupun alta erottui jonkinlaisia piirteitä, mutta niitä on mahdoton kuvailla. En nähnyt ihmisen kasvoja, en pääkalloakaan.

Katsoessani Kuolemaa silmiin minut valtasi tunne jonka kaltaisen muistan aiemmista saman aihepiirin unista. En tiedä miten sitä kuvailisi. Se oli melkein kuin pelkoa, mutta ei toisaalta kuitenkaan. Pelkoon liittyy jonkinlainen uhan tunne, mutta tässä ei ollut uhkaa. Se oli joka tapauksessa hyvin voimakas ja ravisuttava tunne.

En muista että Kuolema olisi sanonut sanaakaan, mutta jotenkin hän tiedusteli asiaani. Kerroin että halusin tehdä hänen kanssaan kaupat. Enempää ei minunkaan tarvinnut sanoa, sillä jotenkin hän tiesi mitä aioin ehdottaa.

Nuori poika astui ulos huoneesta, takaisin elävien kirjoihin. Ei ollut vielä hänen aikansa kuolla. Minä menin hänen tilalleen limboon ja kävin penkille istumaan. En tiedä miksi halusin tehdä näin. Pitäisi muistaa enemmän aiemman unen yksityiskohtia, jotta tietäisin, kuka tuo poika oli.
Saattaa olla että halusin vain hyvän kuoleman. Itsemurha on usein mietteissäni, mutta se olisi valintana jotain mikä ei tuottaisi mitään hyvää, enkä pidä sellaisista valinnoista. Siksi kai mieleni tarttuu ajatukseen itseni uhraamisesta jonkun toisen vuoksi kuin oljenkorteen - silloin minulla olisi lupa kuolla.

Mielessäni kävi myös että ehkä tuo poika oli nuorempi versio minusta. Ehkä uni oli kaivanut alitajuntani komeroista haaveen voida aloittaa elämä taas alusta, varhaisesta lapsuudesta jolloin en ollut vielä niin rikki. Silloin tietysti joutuisin hylkäämään kaiken mitä nuoreen aikuisuuteen on kuulunut. Pohdin tätä herättyäni ja tulin lopulta siihen päätökseen etten ehkä kuitenkaan tekisi sitä kauppaa.

Kuolemaan liittyvät unet ovat aina opettaneet minulle tärkeitä asioita. Tämänkin unen opetuksia on vielä pohdittava huolella.



Saturday, 30 May 2015

Päivänsäteitä ja menninkäisiä

Unessa kuuntelin tuota tuttua laulua, mutta se alkoikin eri tavalla kuin muistin. Laulu herätti voimakkaita visuaalisia aistimuksia ja muistoja - se kertoi ajasta kun päivänsäteet ja menninkäiset asuivat yhdessä, omassa maailmasta irrallisessa kodissaan. Ja laulu kertoi miten yhtenä päivänä he päättivät lähteä ulos maailmaan. Sain käsityksen että juuri tämän seurauksena syntyi yö ja päivä, kun nuo kaksi sadunomaista rotua erosivat toisistaan suuressa maailmassa.

Uni oli tarpeeksi kevyttä että kykenin ajattelemaan ja muistin vielä unen aikana kappaleen sanat ja jopa melodian. Se oli nopeatempoisempi kuin alkuperäinen Päivänsäde ja Menninkäinen, mutta surumielinen sävy siinäkin oli. Herättyäni aloin heti kirjoittamaan unta ylös, mutta sanat alkoivat jo häipyä mielestä. Muistin enää väen kodin nimen; se oli Ulvamaa. On aina mukava muistaa nimiä unista.

Thursday, 28 May 2015

Jälleen pelottava kartano



Näin jälleen kerran unen pelottavasta kartanosta. Näitä onkin jo ollut jokunen ja kaikkia en ole tullut edes kirjanneeksi tänne.

Tämän unen juoni oli hyvin elokuvamainen ja toisaalta aukeni minulle epäkronologisesti; jotkut alkupuolen tapahtumat tulivat mieleeni vasta unen lopussa. Kirjaan kuitenkin asiat ylös aikajärjestyksessä.

Alkupuolella nimetön mies jonka nimeä en koskaan kuullut joten nimitän häntä vain päähenkilöksi, otti vastaan työtehtävän mystiseltä herrasmieheltä, joka oli myöskin nimetön mutta tehdessäni muistiinpanoja heti herätttyäni nimitin häntä jostain syystä kuraattoriksi, joten se olkoon hänen nimensä nyt. Muistan että hänellä oli safarihattu. Hän oli hyvin salamyhkäinen, mutta kohtelias ja leppoisa.

Joka tapauksessa, työnkuvaan liittyi jotenkin vanha kartano jolla oli hirvittävä maine. Siellä kummitteli ja ilmeisesti ihmisiä oli myös kadonnut sinne. Kuraattori meni aina vaivaantuneeksi, ehkä surullisenkin oloiseksi, kun kummittelusta oli puhe, ja hän vakuutti että paikka oli täysin vaaraton.

Päähenkilön seurana oli muita hahmoja - kaksi miestä joista toinen muistutti Terry O’Quinnia ja toinen puhui Arnold Schwarzeneggerille ominaisella aksentilla, ja sitten nainen josta en muista mitään erottavia piirteitä.

Alun jälkeen oletettavasti tapahtui paljon kaikenlaista mistä minulla on vain hyvin hämärä käsitys - kuraattori oli jonkin verran kuvioissa ja kummittelusta oli puhe, ja hän aina kiisti kaiken. Jossain vaiheessa päähenkilö tovereineen oli jonkinlaisella terassilla tai parvekkeella - se oli tavallaan osa kartanon aulaa mutta kuitenkin tarpeeksi sen ulkopuolella jotta siellä oli turvallista olla - ja se oli tärkeää koska nyt päähenkilö oli vakuuttunut kartanon vaarallisuudesta. Hän yritti vakuuttaa tovereitaan siitä myös, mutta he eivät ilmeisesti uskoneet.

Sitten puhelin soi. Se oli vanhanaikainen lankapuhelin. Joku vastasi, ja täsmälleen O’Quinnin näköiseltä tyypiltä kuulostava ääni puhui sieltä, vakuutteli että kartano on täysin turvallinen eikä siellä kummittele. Tämä sai kaikki säikähtämään pahasti, ja O’Quinnin näköinen kaveri pirstoi puhelimen muruksi samalla kun nauroi hermostuneeseen sävyyn ja sanoi jotain sen suuntaista kuin ”Kun minun ääneni puhuu puhelimessa kun olen paikalla, se on tosi typerää kummittelua”, vääntäen meille kaikille rautalangasta että kaikki ei tosiaan ollut kohdallaan.

Tässä välissä on taas tapahtumia joita en muista, mutta yhtäkkiä kumppanukset ovat taas sisällä kartanossa jostain syystä. Nainen päättää että heidän pitäisi polttaa talon arkistohuone, sillä se on oletettavasti kummittelun lähde. Päähenkilö epäröi, hän ei jostain syystä haluaisi, mutta sitten he kuitenkin lähtevät tekemään juuri tätä.

Itse kartanon käytävillä on tässä vaiheessa hyvin pimeää ja unen tunnelma on nyt ahdistava. Oma persoonani sekoittui nyt kaikkiin hahmoihin, ja muistan että pidimme toisiamme käsistä kiinni, sillä muuten voisimme pimeässä lähteä seuraamaan aivan väärää henkilöä jos se puhuisi tutulla äänellä.

Arkisto tuli ilmeisesti poltettua sillä muistan savun tuoksun. En tiedä miten kartanon kummittelulle kävi, mutta unen lopussa ymmärsin että salaperäisestä kuraattorista ei sen koommin kuultu mitään.

Sunday, 28 December 2014

Kahden oven talo

Uni alkoi epämääräisen pelimäisesti... matkustin valtavalla kartalla yli jokien ja niittyjen, seurasin matkaa kaukaa ylhäältä.

Lopulta näkökulma siirtyi omaan persoonaani ja vaikutelma pelimäisyydestä hävisi. Niityllä edessäni oli yksikerroksinen talo jossa oli kaksi ovea. Ymmärsin jotain kautta, että vasemmanpuoleinen on vaatimaton ovi, siitä voi astua sisään jos haluaa vain levätä hetken eikä tarvitse paljoa. Oikeanpuoleinen ovi on niille joilla on suuremmat tarpeet; siitä kun astut, paranet kaikista vaivoista, mutta siihen saattoi liittyä myös jokin odottamaton hinta.

Olin vain hitusen väsynyt mutta muuten tyytyväinen, joten menin vasemmasta ovesta. Sisäpuolella molempien ovien kautta johti eräänlainen käytävä; käytävien väliseinänä toimi puinen rakennelma, ehkä naulakko, ja oven lähistöllä seisoi vanha nainen jonka olemuksessa oli jotain nukkemaista, oikeastaan hän muistutti enemmän maatuska-nukkea kuin ihmistä. Molemmat käytävät johtivat kohti yksittäistä, pienehköä huonetta jossa oli leveä pöytä vastakkaisella seinällä. Koko talo ei tainnut olla tämän isompi.

En muista kauanko oleilin talossa, mutta jossain vaiheessa oikeanpuoleisen oven kautta oli saapunut nuori nainen. Hänen käytöksensä oli uhkaavaa, ja hän antoikin ymmärtää että aikoi murhata minut ja varastaa elämäni. Lähdin karkuun ovesta josta olin tullut, ja maatuska asettui hetkeksi uhkaajani tielle, niin että ehdin eksyttää hänet kannoiltani.

Unijakso jatkui vielä pitkänä, ja unet vaihtuivat moneen kertaan. Uhkaajani ilmestyi satunnaisiin uniin ainakin kahdesti, mutta en muista ensimmäisestä kerrasta/kerroista muuta, kuin että pääsin karkuun ja uni vaihtui.

Viimeisellä kerralla olin vanhassa kotikylässäni. Kävelin kiireesti mäkeä ylöspäin (tämä oli niitä unia joissa juokseminen on jostain syystä mahdotonta ja käveleminenkin työlästä) ja tuo nuori nainen seurasi kannoillani. Olin lähellä erästä paikkaa jonka lapsuudessani mielsin labyrinttimetsäksi - se oli risteilevien polkujen täyttämä metsäalue. Tiesin, että jos pääsisin kylätieltä tuonne poluille, olisin turvassa, sillä se oli minun paikkani.

Takaa-ajo oli naurettavan hidasta, sillä molemmat vain kävelimme kiivaasti, mutta uhkaajani käveli kuitenkin nopeammin. Hän oli jo saavuttamassa minua, ja kävelin jo polun ohikin, mutta palasin takaisinpäin ja ehdin kuitenkin metsäpolulle. Siellä tunsin olevani yhtä ympäristön kanssa, ja käännyin kohtaamaan vainojani. Hän ei pystynyt vahingoittamaan minua.

Lähdin kulkemaan polkuja pitkin syvemmälle metsään, ja nyt uhkaajani oli jostain syystä pakko seurata minua. Aikomuksenani oli kulkea mahdollisimman montaa polkua pitkin jotta hän eksyisi, niin että ehtisin itse taas kauas karkuun ennen kuin hän pääsisi perääni.

Lopulta olimme ehtineet niin syvälle metsään että olimme jo toisessa maailmassa. Mutta ennen kuin lähdin, kysyin häneltä, miksi hän halusi murhata minut. Ja hän kertoi minulle tarinansa. Kaikki yksityiskohdat eivät enää valveilla tunnu niin järkeviltä kuin unessa, mutta olennaista on että hän oli kuollut traagisesti, yllättäen, ja halusi jollain keinolla päästä takaisin elämään. En ole varma miten, mutta jotenkin tuo kahden oven talo oli tarjonnut hänelle mahdollisen keinon siihen.

Kuultuani hänen tarinansa en voinut enää pelätä, en vihata. Eikä hänkään enää halunnut murhata minua. Pääsimme jonkinlaiseen sopuun, vaikka en muista, kykeninkö tarjoamaan mitään apua hänelle. Kenties se jo auttoi, että muistin hänen tarinansa. Hän kertoi nimekseen Jonna, ja se tuntui olevan olennaista, sillä nimi palautui mieleeni vielä myöhempien unien aikanakin.

Monday, 5 May 2014

Unimaan kartta


Tutkin jonkinlaista karttaa. Piirsin pitkästä aikaa (kömpelön) luonnoksen josta saa ainakin selvää, minkä näköisestä esineestä on kyse:



Ylempänä oli karttanäkymä (kuva ei vastaa unta, en osaisi piirtää sitä enää) joka saattoi kenties vaihtua sitä katsoessa, mutta en ole ihan varma. Alempana oli ruutuja joita oli luultavasti yhdeksän (mutta en osaa sitäkään sanoa enää varmaksi) joissa oli maailmojen nimiä. Ymmärsin että kaikki maailmat olivat olemassa samalla kartalla, toisistaan erillään mutta silti jotenkin olennaisesti toisiinsa yhteydessä.
En muista maailmojen nimistä muuta, kuin että yhdessä oli Italian ihmistä tarkoittava sana. Ihmisten maailma? Mitähän muissa maailmoissa oli. Sääli etten muista nimiä.

Wednesday, 9 April 2014

Seinään piirretty ovi



Eräällä kadulla oli paikka, jossa seinästä saattoi löytää kätketyn oven kun vain piirsi siihen oven ääriviivat. Tämä oli sikälikin merkillistä että unen maailma oli hyvin arkitodellinen - minulla oli kaikki valvemaailman muistot ja ajatukset, mutta jotenkin en kuitenkaan tajunnut ihmetellä tätä ilmeisen taianomaista asiaa.

Minulla oli myös muisto että olin tiennyt ovesta jo kauan mutta vain unohtanut sen. On mahdollista, että olen nähnyt siitä unta aiemminkin. Tiesin että veljeni oli löytänyt oven ensimmäistä kertaa, ja unessa hän oli mukanani. Itse etsin ovea aivan väärästä paikasta, kadunpuoleisilta seiniltä, mutta veljeni neuvoi että se oli aivan kulman takana eräällä sisäpihalle johtavalla kujalla.

Seinä pysyi aivan normaalin näköisenä kunnes oven viimeinenkin ääriviiva oli piirretty kohdalleen. Ymmärsin jotenkin vaistomaisesti, ettei ollut aivan valtavan tarkkaa minkälaisen oven siihen piirsi, kunhan vain omassa mielessään tunnisti kuvan oveksi, ja kunhan viivat osuivat toisiinsa. Viimeisen viivan mentyä kohdalleen paikalla olikin yhtäkkiä ovi, ja se aukesi itsestään sisäänpäin.

Sisäpuolella oli ahdas alaspäin johtava portaikko. Seinät ja portaat olivat hiomatonta kiveä, portaat hyvin jyrkät, ja tilaa niin vähän että siellä olisi mahtunut kulkemaan vain yksi henkilö kerrallaan. Heti astuessani sisään luku 500 tuli mieleeni, tiesin että se mittasi matkaa alaspäin, mutta en ole varma mittayksiköstä. 500 askelmaa, metriä, kerrosta? Askelmat tuntuvat todennäköisimmältä, koska aistin luvun pienenevän kun astuin vähän alaspäin.

En uskaltanut kuitenkaan lähteä tutkimaan kovin tarkasti, minua pelotti. Suunnittelin, että kun portaikkoa lähtisi tutkimaan tarkemmin, mukana olisi hyvä olla köysi, ja jonkun olisi jäätävä ylös pitämään köyttä ja katsomaan ettei ovi sulkeudu.

Katu saattoi olla Jyväskylän Kauppakatu, mutta on mahdollista että mieleni vain etsi jonkin tutun paikan nimen jotta en keskittyisi epäolennaiseen. Tunne, että olen nähnyt tuosta ovesta unta aiemminkin, on hyvin vahva.

Friday, 24 January 2014

Meillä on toivoa

Näin tämän unen muistaakseni viime viikolla.

Jälleen kerran uneen tuntui liittyvän jokin pidempi tarina, mutta en muista kaikkea. Tiedän vain että olin kuollut. Vaelsin aaveena paikassa, joka saattoi olla jonkinlainen hylätty tehdas, ja siellä vaelsi lukuisia muita kuolleita. Kaikki olivat hyvin masentuneita ja toivottomia.

Jostain syystä oli äärimmäisen tärkeää että sain valettua toivoa aaveisiin. En ole täysin varma miksi, mutta minulla oli tunne että jotain kallisarvoista olisi menetetty jos en onnistuisi. Joten kuljin puhumassa heille, toiveikkaita sanoja, lohdullisia sanoja, unesta jäi erityisesti mieleen lause, "Meillä on toivoa."

Samaan aikaan en ole varma uskoinko itsekään itseäni. Mehän olimme jo kuolleita, mitä toivoa meillä olisi? Mutta tuntui tärkeältä uskoa, ja oli tärkeää että me kaikki uskoisimme, ja niin jatkoin yrittämistä, ja yksi kerrallaan aaveet alkoivat piristyä, alkoivat uskomaan.

Selkein tulkinta on, että aaveet kuvastivat omaa masentunutta mieltäni jota pyrin jatkuvasti - ja kasvavalla menestyksellä - vakuuttamaan, että kannattaa jatkaa elämistä vielä ainakin jonkin aikaa.

Mutta unella oli myös toinen, suurempi merkitys, jota on hankala pukea sanoiksi koska hädintuskin saan ajatuksesta kiinni, enkä tiedä miten selittäisin sen.

Ja pari kertaa yritettyäni ja kumitettuani tekstin päätin etten tosiaan osaa selittää sitä nyt, mutta tämä merkintä on julkaistava etten unohda tätä unta. Kenties päivitän myöhemmin jos keksin kuinka selittää tuon kätketyn merkityksen paremmin.