keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Seinään piirretty ovi



Eräällä kadulla oli paikka, jossa seinästä saattoi löytää kätketyn oven kun vain piirsi siihen oven ääriviivat. Tämä oli sikälikin merkillistä että unen maailma oli hyvin arkitodellinen - minulla oli kaikki valvemaailman muistot ja ajatukset, mutta jotenkin en kuitenkaan tajunnut ihmetellä tätä ilmeisen taianomaista asiaa.

Minulla oli myös muisto että olin tiennyt ovesta jo kauan mutta vain unohtanut sen. On mahdollista, että olen nähnyt siitä unta aiemminkin. Tiesin että veljeni oli löytänyt oven ensimmäistä kertaa, ja unessa hän oli mukanani. Itse etsin ovea aivan väärästä paikasta, kadunpuoleisilta seiniltä, mutta veljeni neuvoi että se oli aivan kulman takana eräällä sisäpihalle johtavalla kujalla.

Seinä pysyi aivan normaalin näköisenä kunnes oven viimeinenkin ääriviiva oli piirretty kohdalleen. Ymmärsin jotenkin vaistomaisesti, ettei ollut aivan valtavan tarkkaa minkälaisen oven siihen piirsi, kunhan vain omassa mielessään tunnisti kuvan oveksi, ja kunhan viivat osuivat toisiinsa. Viimeisen viivan mentyä kohdalleen paikalla olikin yhtäkkiä ovi, ja se aukesi itsestään sisäänpäin.

Sisäpuolella oli ahdas alaspäin johtava portaikko. Seinät ja portaat olivat hiomatonta kiveä, portaat hyvin jyrkät, ja tilaa niin vähän että siellä olisi mahtunut kulkemaan vain yksi henkilö kerrallaan. Heti astuessani sisään luku 500 tuli mieleeni, tiesin että se mittasi matkaa alaspäin, mutta en ole varma mittayksiköstä. 500 askelmaa, metriä, kerrosta? Askelmat tuntuvat todennäköisimmältä, koska aistin luvun pienenevän kun astuin vähän alaspäin.

En uskaltanut kuitenkaan lähteä tutkimaan kovin tarkasti, minua pelotti. Suunnittelin, että kun portaikkoa lähtisi tutkimaan tarkemmin, mukana olisi hyvä olla köysi, ja jonkun olisi jäätävä ylös pitämään köyttä ja katsomaan ettei ovi sulkeudu.

Katu saattoi olla Jyväskylän Kauppakatu, mutta on mahdollista että mieleni vain etsi jonkin tutun paikan nimen jotta en keskittyisi epäolennaiseen. Tunne, että olen nähnyt tuosta ovesta unta aiemminkin, on hyvin vahva.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Meillä on toivoa

Näin tämän unen muistaakseni viime viikolla.

Jälleen kerran uneen tuntui liittyvän jokin pidempi tarina, mutta en muista kaikkea. Tiedän vain että olin kuollut. Vaelsin aaveena paikassa, joka saattoi olla jonkinlainen hylätty tehdas, ja siellä vaelsi lukuisia muita kuolleita. Kaikki olivat hyvin masentuneita ja toivottomia.

Jostain syystä oli äärimmäisen tärkeää että sain valettua toivoa aaveisiin. En ole täysin varma miksi, mutta minulla oli tunne että jotain kallisarvoista olisi menetetty jos en onnistuisi. Joten kuljin puhumassa heille, toiveikkaita sanoja, lohdullisia sanoja, unesta jäi erityisesti mieleen lause, "Meillä on toivoa."

Samaan aikaan en ole varma uskoinko itsekään itseäni. Mehän olimme jo kuolleita, mitä toivoa meillä olisi? Mutta tuntui tärkeältä uskoa, ja oli tärkeää että me kaikki uskoisimme, ja niin jatkoin yrittämistä, ja yksi kerrallaan aaveet alkoivat piristyä, alkoivat uskomaan.

Selkein tulkinta on, että aaveet kuvastivat omaa masentunutta mieltäni jota pyrin jatkuvasti - ja kasvavalla menestyksellä - vakuuttamaan, että kannattaa jatkaa elämistä vielä ainakin jonkin aikaa.

Mutta unella oli myös toinen, suurempi merkitys, jota on hankala pukea sanoiksi koska hädintuskin saan ajatuksesta kiinni, enkä tiedä miten selittäisin sen.

Ja pari kertaa yritettyäni ja kumitettuani tekstin päätin etten tosiaan osaa selittää sitä nyt, mutta tämä merkintä on julkaistava etten unohda tätä unta. Kenties päivitän myöhemmin jos keksin kuinka selittää tuon kätketyn merkityksen paremmin.

torstai 5. syyskuuta 2013

Lumenneito

Jostain syystä olen viime aikoina uneksinut paljon naisista.

Tällä kertaa neito oli lumesta tehty. Oli kevät, ja sulamattomia lumikasoja oli vielä kaikkialla. Kirjaston edustalla eräästä kinoksesta kasvoi esiin lumivalkea pää. Se katsoi ensin hetken aikaa ympärilleen, vetäytyi takaisin hankeen, ja sitten koko lumikasa otti naisen hahmon. Tuossa vaiheessa unta ei tapahtunut mitään dialogia, tai ainakaan en muista, vaan jostain syystä vain päätimme lähteä yhdessä kävelemään etelä-Suomeen.

Luminainen oli välillä valtavan suuri, mutta aurinko sulatti häntä matkan aikana pienemmäksi. Aina kutistuttuaan normaalin ihmisen kokoiseksi hän etsi hangen ja sulautti sen itseensä.

Kuljimme enimmäkseen metsiä pitkin, mahdollisesti siksi jotta hän ei herättäisi ihmetystä. Tosin tämä seikka ei tuntunut enää huolestuttavan meitä siinä vaiheessa, kun pääsimme Helsinkiin. Kävi myös ilmi, että valkealla ystävälläni oli siellä asunto.

Sää oli edelleen ahdistavan aurinkoinen, ja jossain vaiheessa lumenneito ilmoitti lähtevänsä kohti Lappia. Olin huolissani että hän sulaisi matkalla, joten pakkasin hänelle mukaan laatikollisen lunta, ja kävimme vielä r-kioskilla ostamassa mehujäätä.

Tämä oli merkillinen ja hyväntuulinen uni. Olin unen ajan hyvin lähellä valvemaailmaa, tarpeeksi että saatoin välillä kuulla naapuruston äänet korvissani ja tuntea tyynyn kasvojani vasten, mutta siitä huolimatta uni oli selkeästi elävä ja irrallaan tietoisista ajatuksistani. On kohtalaisen harvinaista minulle, että tällaiset kevyet unet pysyvät kasassa tarpeeksi kauan että mikään selkeä tarina ehtii erottua. Aina kun näin käy, tulos on yleensä kiinnostava.

lauantai 24. elokuuta 2013

Kellopelinainen

Uni tuntui seuraavan monia yhtäaikaisia tarinoita, joilla ei ollut paljoa tekemistä toistensa kanssa. Yhdessä unessa minä löysin pienen kellokoneiston rattaan. Toiseen uneen liittyi mekaaninen nainen ja hänestä kiinnostunut mies, jonka jostain syystä uskoin sotilaaksi.

Naisella ei ollut jalkoja, vaan hänet oli rakennettu jonkinlaiselle jalustalle. Hän oli myös ollut rikki vuosien ajan, ja hänen elämän liekkinsä oli ollut sammuksissa. Tämä tuntematon mies oli viettänyt vuosia häntä tutkien ja kunnostaen, ja etsien puuttuneita osia. Nyt nainen kykenisi jo liikkumaan ja puhumaan, mutta hänen sydämestään puuttui vielä yksi osa, joka sallisi hänen rakastaa.

Jossain vaiheessa kaksi unta liittyi yhteen, ja osuin paikkaan jossa vanha sotilas ja kellopelinainen olivat. Ymmärsin, että löytämäni ratas oli tuo puuttuva osa, ja tarjosin sitä sotilaalle. Hän otti sen vastaan surullisesti hymyillen.
Kysyin, eikö hän halua laittaa sitä paikoilleen ja käynnistää naista, jotta tämä voisi rakastaa häntä takaisin, sillä eikö hän itse olekin rakastanut tuota nukkuvaa konetta vuosien ajan?

En muista sotilaan vastausta sanatarkasti. Hän selitti, miten uskoi ymmärtävänsä kellopelikoneiston toiminnan jo lähes täydellisesti, ymmärtävänsä, "miten tieto kulkee koneistossa", ja että jostain syystä hän ei halunnut käynnistää naista ennen kuin löytäisi keinon muuttaa myös itsensä koneeksi.

Vaikka hän ei sanonut sitä ääneen, sain voimakkaan vaikutelman ettei hän halunnut asentaa ratasta myöskään siksi, että se pakottaisi naisen rakastamaan häntä. Koska sillä tavalla hänet oli rakennettu. Mutta jos hän olisi itse samanlainen kone, he voisivat olla keskenään tasaveroisia. 

maanantai 7. tammikuuta 2013

Mina

Tämä oli merkillinen, romanttinen kummitustarina.

Olin toisessa elämässä, toisessa maailmassa. Tutkimme hylättyä taloa jonkun ystäväni kanssa. En muista tuosta toisesta elämästä mitään muuta, kuin mitä unesssa tapahtui, mutta pukeutumisestamme päätellen elimme jossain vaiheessa 1800-lukua. Talo oli tuossa vaiheessa ollut hylättynä jo kauan aikaa.

Uni eteni harppauksin, mahdollisesti siksi että tulisin pian heräämään ja oli tärkeä nähdä tarina loppuun. En muista kaikkea mitä talossa tapahtui, mutta selvitimme jotain mysteeriä. Erään käytävän päässä oli maalaus, vanha ja lahonnut, mutta siitä saattoi yhä erottaa punaiseen pukeutuneen naisen.

Uni harppasi taas eteenpäin, tai sitten muistikuvani ovat vain poissa. Olin yksinään käytävän päässä, revin maalausta pois kaksin käsin. Sen takaa oli paljastumassa ovi. Käytävällä minua kohti kulki kaksi aavetta; toinen oli maalauksen neito, toinen oli pitkä mies joka oli kätkenyt kasvonsa.

Jälleen uni otti harppauksen. Valveilla en enää muista, mitä kaikkea oli tapahtunut, mutta muistan tietäneeni unen aikana. Olimme vapauttaneet talon aaveet jostain kirouksesta. Naisen nimi oli Mina. Hän oli jonkinlainen aatelinen, kreivitär mahdolllisesti, tosin tarkka sana katosi mielestäni herätessäni - ja kasvonsa peittävä mies oli hänen henkivartijansa. On mahdollista, että mies oli ollut kuolleena huomattavan paljon naista pidempään.

He halusivat palkita meidät. Olisimme voineet saada rahaa, mutta sanoin ettemme halua mitään. (Ystävällänikään ei ollut vastalauseita.) Tajusin olevani rakastunut Minaan, ja hänen katseestaan näin, että tunne oli molemminpuoleinen.

Lähdimme talosta. Ystäväni lähti kävelemään tietä pitkin edellä jotta saisin jutella hetken aikaa rauhassa Minan kanssa. Hän kysyi, miksi en voi jäädä. Vastasin, että elän väärällä aikakaudella. (Tämä keskustelu antoi jotenkin ymmärtää, että Mina ei kenties varsinaisesti ollut kuollut, vaan näkemäni haamu oli jonkinlainen heijastus hänen omalta aikakaudeltaan, jonne hän pystyisi nyt palaamaan kun kirous oli murrettu.)
Halasimme viimeisen kerran, ja työnsin oven kiinni lähtiessäni. Muistan miten lopulliselta se kuulosti sulkeutuessaan.

Ystäväni käveli jo kaukana edellä hiekkatiellä. En pitänyt kiirettä. En kaivannut juttuseuraa, sillä halusin ajatella vain Minaa.


Uni loppui tähän. Se oli merkillistä, sillä en heti herännyt, vaan unen maailma vain ikäänkuin lakkasi hengittämästä. Tunnelma oli sama kuin elokuvateatterissa, kun filmi loppuu mutta ennen kuin teatterin valot syttyvät. Uni oli kertonut tarinansa, joten ei ollut enää syytä jatkaa tiellä kävelyä.

Talo tuntui sijaitsevan, monien muiden unieni tapaan, vanhassa kotikylässäni, muuan hiekkatien varrella. Kyseisessä paikassa ei tietääkseni ole taloa, ainakaan ei ollut kymmenen vuotta sitten. Olen kuitenkin liikkunut samalla alueella aiemmissa unissa.


perjantai 28. syyskuuta 2012

Outo kartano

Selkeät muistikuvani tästä unesta alkavat keskeltä tarinaa. Olin jossain kartanossa, ja läsnä oli paljon muita henkilöitä ja tekeillä oli kaikenlaista, mutta en muista sen tarkempia yksityiskohtia, muuta kuin että useimmat kohtaamani henkilöt olivat varsin epäilyttäviä ja pelottaviakin. Kartano oli varsin suuri, ja paikka jossa itse olin koostui useista vierekkäisistä saleista joita erottivat vain ovet, eivät käytävät, vaikka yleensä unissani on nimenomaan paljon käytäviä.

Joku tummiin pukeutunut nainen - tärkeä hahmo unessa jollain tapaa - ehdotti että minun kannattaisi ehkä mennä tutkimaan kartanon kirkkoa. Jostain syystä noudatin neuvoa. Jotenkin vaistomaisesti tiesin että nainen tulisi perässäni, ja aikoisi kohdata minut jossain päin kyseistä kirkkoa. En odottanut kohtaamista suurella innolla.

Kirkko oli mielenkiintoisesti rakennettu kartanon sisään. Sen pääsali oli yhteydessä kartanon muihin saleihin, mutta ilmeisesti sen tärkeimmät osat olivat maan alla, ja juuri sinne minun piti mennä. Tapasin kirkkosalissa vanhan, ystävällisen naisen, joka vei minut hissillä maanalaisiin kerroksiin. Maan alla paikka oli yhdistelmä vanhoja kivirakenteita, ja terästä ja putkia. Siellä oli hyvin pimeää.

Vanha nainen oli ainoa unen hahmoista joka ei vaikuttanut millään tapaa pelottavalta. Juttelin hänen kanssaan ja rauhoituin jonkin verran. Kehuin, miten hieno talon kirkko on. Nainen myönsi että onhan se hieno paikka, sääli vain että se on paha. Niinpä tietysti, ajattelin lannistuneena, varmana että tästä tulee pelottava kokemus.
Kellari oli minulle jollain tapaa tuttu paikka, ja tiesin että se jatkui hyvin pitkälle, ja jostain kaukaa monien pelottavien käytävien tuolla puolen pääsisi taas ylös.
Kuljimme jonkin matkaa, ja olin jatkuvasti hämärän tietoinen, että tummiin pukeutunut nainen lähestyi jotakin toista reittiä. En halunnut kohdata häntä. Kerroin vanhalle naiselle että haluaisin mieluummin palata hissillä ylös, ja lähdimme kulkemaan takaisin hissiä kohti.

En yllättänyt hittojakaan kun hissi ei yhtäkkiä toiminutkaan. Se vain jotenkin sopi kuvioon. Vanha nainenkin alkoi vaikuttamaan hitusen huolestuneelta.
Hissin lähellä yläkertaan kulkivat teräksiset huoltoportaat. Näitä portaita laskeutui nyt nuori naispuoleinen sisäkkö. Tässä vaiheessa tulin tietoiseksi että koko kartano kuhisi hänen kaltaisiaan nuoria naisia, ja että heissä kaikissa oli jotain kummaa.
Kysyin sisäköltä, pääseekö portaita pitkin yläkertaan. Hän vastasi kieltävästi, mutta tiesin hänen valehtelevan. Sisäkkö alkoi nyt käyttäytyä jollain tapaa todella omituisesti, mutta en enää herättyäni muista, mitä hän teki. Muistan vain että se oli erittäin pelottavaa, ja samalla ärsyttävää. Tulin tietoiseksi, että kaikki talon väki, kenties vanhaa naista lukuunottamatta, yrittivät pakottaa minut seuraamaan jotain käsikirjoitusta. He halusivat minun tulevan kirkon kellariin ja kulkevan sen läpi, ja siksi hissi ei toiminut ja sisäkkö ei päästänyt minua portaisiin. Minä vain en halunnut seurata tätä käsikirjoitusta.

Myöhemmin olin taas yläkerrassa, tosin en muista miten pääsin sinne. Pelottavia sisäköitä oli nyt joka paikassa, ja he ahdistelivat minua ja yrittivät saada minua kulkemaan tiettyä reittiä. Yritin keksiä keinoja rikkoja sääntöjä, häiritä heidän aikeitaan. Erään huoneen pöydällä oli sanomalehti; käärin sen rullalle ja sytytin palamaan soihduksi. Uhkasin sytyttää koko talon palamaan jos he eivät jättäisi minua rauhaan.
Tunsin kuitenkin saman tien syyllisyyttä uhkauksestani; jostain syystä se tuntui liian rajulta. Tiesin myös, etten kuitenkaan toteuttaisi sitä, sillä niin kammottava paikka kuin tuo kartano olikin, se oli minusta samaan aikaan perhanan hieno paikka. Oikea kummitustalo, ajattelin, ei sellaista voi polttaa.

Heräsin näihin mietteisiin, pohtien kahtiajakoista suhtautumistani kartanoon ja sen asukkaisiin. Unen voimakkaimmat tunteet olivat pelko, ja toisaalta turhautuminen siksi että jouduin kokemaan pelkoa, ihan kuin olisin kokenut kaiken saman jo kyllästymiseen asti, ja kolmanneksi kuitenkin ihailu ja mielenkiinto kartanoa kohtaan, sillä vaikka en halunnutkaan esittää minulle määrättyä roolia tuossa unessa, niin se oli kuitenkin tavallaan jännittävää.

Ja ne sisäköt olivat tavallaan aika kauniita.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Väsymätön konstaapeli ja muita unia

Nukuin erittäin sikeästi. Monista yön aikana näkemistäni unista muistan kolme lyhyttä pätkää, herättyäni kahteen otteeseen kirjoittamaan niitä ylös. (tästä on tullut jo automaattinen tapa, herään usein mielenkiintoisen unen jälkeen vaikka en edes tiedostaisi uneksivani.)

Ensimmäiseen muistamaani uneen liittyi mahdollisesti jokin pidempi tarina, mutta se on enimmäkseen pyyhkiytynyt mielestäni. Unessa minä - tai unen hahmo jonka kautta koin unen - ja joku naispuoleinen ystäväni olimme kulkeneet pitkän matkan maanalaisia tunneleita pitkin. Olimme väsyneitä, mahdollisesti haavoittuneitakin, ja vielä oli jäljellä pitkä kiipeäminen korkeaan torniin - en tiedä miksi.

Viimeisessä maanalaisessa huoneessa meitä vastassa oli ystävällinen poliisikonstaapeli. Hän oli hyvin pitkä, yli parimetrinen, ja erittäin vahvan ja reippaan oloinen. Hän halusi auttaa minua ja ystävääni kaikin tavoin, ja suostui kantamaan meidät molemmat ylös radiotorniin.
Oli selvää että kahden aikuisen ihminen kantaminen lukuisia portaita ylös ei käynyt hänen voimilleen juuri lainkaan, mutta torniin meneminen ahdisti häntä jonkin verran. Ymmärsin että hän pelkäsi korkeita paikkoja, mutta oli valmis taistelemaan pelkoaan vastaan auttaakseen meitä.

Tämä ei tullut unessa esille millään tavalla, mutta muistan ajatelleeni että konstaapeli saattoi olla robotti. En osannut muuten selittää hänen suuria voimiaan. Tämä ajatus, yhdessä hänen sydämellisen luonteensa kanssa toi mieleen tv-sarja Eurekan apulaissheriffi Andyn, vaikka tämä ei näytäkään lainkaan uneni hahmolta.


Toinen muistamani kohtaus on pitkästä sarjasta unia jotka liittyivät entiseen kotikylääni, ja joilla oli keskenään hyvin vähän tekemistä. Muistamassani tilanteessa olin kyläkoulun pihalla, kävelin nurmikentällä, kun sain todistaa eriskummallista näkyä. Hevonen ilman ratsastajaa ja lampaalla ratsastava tyttö laukkasivat kilpaa nurmikentällä. He kulkivat vastapäivään. Tämä tuntui jostain syystä hyvin merkitykselliseltä, vaikka kerrankin minulta ei löydy mitään tulkintaa.
Melko pian tämän jälkeen kimppuuni hyökkäsi joitakin eläimiä, mutta en enää muista mitä ne olivat. Mahdollisesti sikoja, koiria, tai pieniä hevosia. Olisi pitänyt kirjoittaa muistiin. Muistan että aivan kuin joku ääni olisi kannustanut minua taistelemaan niitä vastaan ja nousemaan ylös, mutta en uskaltanut nousta yrittäessäni suojata itseäni mahdollisimman tehokkaasti.


Kolmanteen kohtaukseen liittyi myös taistelua.
Olin nyt selkeästi oma itseni, mutta vanhempana, yli 30 vuotiaana. Olin ilmeisesti muuttanut takaisin vanhaan kotikylääni, taloon jossa asuin lapsena. Pari kylän miestä tuli toivottamaan minua tervetulleeksi, ja kertoivat että heillä oli aina tapana tapella kunnolla uusien tulokkaiden kanssa.

Kylässä kylän tavalla, ajattelin, ja aloimme mäiskimään. Se oli sellaista tervehenkistä, reipasta nujakointia jossa tarkoituksena ei ollut satuttaa toista vaan päästää vain höyryjä pihalle. Siihen ei liittynyt vihan ja pelon tunteita jotka yleensä ovat läsnä unieni taisteluissa; tämä oli vain hauskanpitoa.
Minä jäin viimeisenä pystyyn ensimmäisestä erästä. Tunnelma oli hyväntuulinen. Sovimme, että jatkamme hutkimista myöhemmin.