Sunday, 28 December 2014

Kahden oven talo

Uni alkoi epämääräisen pelimäisesti... matkustin valtavalla kartalla yli jokien ja niittyjen, seurasin matkaa kaukaa ylhäältä.

Lopulta näkökulma siirtyi omaan persoonaani ja vaikutelma pelimäisyydestä hävisi. Niityllä edessäni oli yksikerroksinen talo jossa oli kaksi ovea. Ymmärsin jotain kautta, että vasemmanpuoleinen on vaatimaton ovi, siitä voi astua sisään jos haluaa vain levätä hetken eikä tarvitse paljoa. Oikeanpuoleinen ovi on niille joilla on suuremmat tarpeet; siitä kun astut, paranet kaikista vaivoista, mutta siihen saattoi liittyä myös jokin odottamaton hinta.

Olin vain hitusen väsynyt mutta muuten tyytyväinen, joten menin vasemmasta ovesta. Sisäpuolella molempien ovien kautta johti eräänlainen käytävä; käytävien väliseinänä toimi puinen rakennelma, ehkä naulakko, ja oven lähistöllä seisoi vanha nainen jonka olemuksessa oli jotain nukkemaista, oikeastaan hän muistutti enemmän maatuska-nukkea kuin ihmistä. Molemmat käytävät johtivat kohti yksittäistä, pienehköä huonetta jossa oli leveä pöytä vastakkaisella seinällä. Koko talo ei tainnut olla tämän isompi.

En muista kauanko oleilin talossa, mutta jossain vaiheessa oikeanpuoleisen oven kautta oli saapunut nuori nainen. Hänen käytöksensä oli uhkaavaa, ja hän antoikin ymmärtää että aikoi murhata minut ja varastaa elämäni. Lähdin karkuun ovesta josta olin tullut, ja maatuska asettui hetkeksi uhkaajani tielle, niin että ehdin eksyttää hänet kannoiltani.

Unijakso jatkui vielä pitkänä, ja unet vaihtuivat moneen kertaan. Uhkaajani ilmestyi satunnaisiin uniin ainakin kahdesti, mutta en muista ensimmäisestä kerrasta/kerroista muuta, kuin että pääsin karkuun ja uni vaihtui.

Viimeisellä kerralla olin vanhassa kotikylässäni. Kävelin kiireesti mäkeä ylöspäin (tämä oli niitä unia joissa juokseminen on jostain syystä mahdotonta ja käveleminenkin työlästä) ja tuo nuori nainen seurasi kannoillani. Olin lähellä erästä paikkaa jonka lapsuudessani mielsin labyrinttimetsäksi - se oli risteilevien polkujen täyttämä metsäalue. Tiesin, että jos pääsisin kylätieltä tuonne poluille, olisin turvassa, sillä se oli minun paikkani.

Takaa-ajo oli naurettavan hidasta, sillä molemmat vain kävelimme kiivaasti, mutta uhkaajani käveli kuitenkin nopeammin. Hän oli jo saavuttamassa minua, ja kävelin jo polun ohikin, mutta palasin takaisinpäin ja ehdin kuitenkin metsäpolulle. Siellä tunsin olevani yhtä ympäristön kanssa, ja käännyin kohtaamaan vainojani. Hän ei pystynyt vahingoittamaan minua.

Lähdin kulkemaan polkuja pitkin syvemmälle metsään, ja nyt uhkaajani oli jostain syystä pakko seurata minua. Aikomuksenani oli kulkea mahdollisimman montaa polkua pitkin jotta hän eksyisi, niin että ehtisin itse taas kauas karkuun ennen kuin hän pääsisi perääni.

Lopulta olimme ehtineet niin syvälle metsään että olimme jo toisessa maailmassa. Mutta ennen kuin lähdin, kysyin häneltä, miksi hän halusi murhata minut. Ja hän kertoi minulle tarinansa. Kaikki yksityiskohdat eivät enää valveilla tunnu niin järkeviltä kuin unessa, mutta olennaista on että hän oli kuollut traagisesti, yllättäen, ja halusi jollain keinolla päästä takaisin elämään. En ole varma miten, mutta jotenkin tuo kahden oven talo oli tarjonnut hänelle mahdollisen keinon siihen.

Kuultuani hänen tarinansa en voinut enää pelätä, en vihata. Eikä hänkään enää halunnut murhata minua. Pääsimme jonkinlaiseen sopuun, vaikka en muista, kykeninkö tarjoamaan mitään apua hänelle. Kenties se jo auttoi, että muistin hänen tarinansa. Hän kertoi nimekseen Jonna, ja se tuntui olevan olennaista, sillä nimi palautui mieleeni vielä myöhempien unien aikanakin.

Monday, 5 May 2014

Unimaan kartta


Tutkin jonkinlaista karttaa. Piirsin pitkästä aikaa (kömpelön) luonnoksen josta saa ainakin selvää, minkä näköisestä esineestä on kyse:



Ylempänä oli karttanäkymä (kuva ei vastaa unta, en osaisi piirtää sitä enää) joka saattoi kenties vaihtua sitä katsoessa, mutta en ole ihan varma. Alempana oli ruutuja joita oli luultavasti yhdeksän (mutta en osaa sitäkään sanoa enää varmaksi) joissa oli maailmojen nimiä. Ymmärsin että kaikki maailmat olivat olemassa samalla kartalla, toisistaan erillään mutta silti jotenkin olennaisesti toisiinsa yhteydessä.
En muista maailmojen nimistä muuta, kuin että yhdessä oli Italian ihmistä tarkoittava sana. Ihmisten maailma? Mitähän muissa maailmoissa oli. Sääli etten muista nimiä.

Wednesday, 9 April 2014

Seinään piirretty ovi



Eräällä kadulla oli paikka, jossa seinästä saattoi löytää kätketyn oven kun vain piirsi siihen oven ääriviivat. Tämä oli sikälikin merkillistä että unen maailma oli hyvin arkitodellinen - minulla oli kaikki valvemaailman muistot ja ajatukset, mutta jotenkin en kuitenkaan tajunnut ihmetellä tätä ilmeisen taianomaista asiaa.

Minulla oli myös muisto että olin tiennyt ovesta jo kauan mutta vain unohtanut sen. On mahdollista, että olen nähnyt siitä unta aiemminkin. Tiesin että veljeni oli löytänyt oven ensimmäistä kertaa, ja unessa hän oli mukanani. Itse etsin ovea aivan väärästä paikasta, kadunpuoleisilta seiniltä, mutta veljeni neuvoi että se oli aivan kulman takana eräällä sisäpihalle johtavalla kujalla.

Seinä pysyi aivan normaalin näköisenä kunnes oven viimeinenkin ääriviiva oli piirretty kohdalleen. Ymmärsin jotenkin vaistomaisesti, ettei ollut aivan valtavan tarkkaa minkälaisen oven siihen piirsi, kunhan vain omassa mielessään tunnisti kuvan oveksi, ja kunhan viivat osuivat toisiinsa. Viimeisen viivan mentyä kohdalleen paikalla olikin yhtäkkiä ovi, ja se aukesi itsestään sisäänpäin.

Sisäpuolella oli ahdas alaspäin johtava portaikko. Seinät ja portaat olivat hiomatonta kiveä, portaat hyvin jyrkät, ja tilaa niin vähän että siellä olisi mahtunut kulkemaan vain yksi henkilö kerrallaan. Heti astuessani sisään luku 500 tuli mieleeni, tiesin että se mittasi matkaa alaspäin, mutta en ole varma mittayksiköstä. 500 askelmaa, metriä, kerrosta? Askelmat tuntuvat todennäköisimmältä, koska aistin luvun pienenevän kun astuin vähän alaspäin.

En uskaltanut kuitenkaan lähteä tutkimaan kovin tarkasti, minua pelotti. Suunnittelin, että kun portaikkoa lähtisi tutkimaan tarkemmin, mukana olisi hyvä olla köysi, ja jonkun olisi jäätävä ylös pitämään köyttä ja katsomaan ettei ovi sulkeudu.

Katu saattoi olla Jyväskylän Kauppakatu, mutta on mahdollista että mieleni vain etsi jonkin tutun paikan nimen jotta en keskittyisi epäolennaiseen. Tunne, että olen nähnyt tuosta ovesta unta aiemminkin, on hyvin vahva.

Friday, 24 January 2014

Meillä on toivoa

Näin tämän unen muistaakseni viime viikolla.

Jälleen kerran uneen tuntui liittyvän jokin pidempi tarina, mutta en muista kaikkea. Tiedän vain että olin kuollut. Vaelsin aaveena paikassa, joka saattoi olla jonkinlainen hylätty tehdas, ja siellä vaelsi lukuisia muita kuolleita. Kaikki olivat hyvin masentuneita ja toivottomia.

Jostain syystä oli äärimmäisen tärkeää että sain valettua toivoa aaveisiin. En ole täysin varma miksi, mutta minulla oli tunne että jotain kallisarvoista olisi menetetty jos en onnistuisi. Joten kuljin puhumassa heille, toiveikkaita sanoja, lohdullisia sanoja, unesta jäi erityisesti mieleen lause, "Meillä on toivoa."

Samaan aikaan en ole varma uskoinko itsekään itseäni. Mehän olimme jo kuolleita, mitä toivoa meillä olisi? Mutta tuntui tärkeältä uskoa, ja oli tärkeää että me kaikki uskoisimme, ja niin jatkoin yrittämistä, ja yksi kerrallaan aaveet alkoivat piristyä, alkoivat uskomaan.

Selkein tulkinta on, että aaveet kuvastivat omaa masentunutta mieltäni jota pyrin jatkuvasti - ja kasvavalla menestyksellä - vakuuttamaan, että kannattaa jatkaa elämistä vielä ainakin jonkin aikaa.

Mutta unella oli myös toinen, suurempi merkitys, jota on hankala pukea sanoiksi koska hädintuskin saan ajatuksesta kiinni, enkä tiedä miten selittäisin sen.

Ja pari kertaa yritettyäni ja kumitettuani tekstin päätin etten tosiaan osaa selittää sitä nyt, mutta tämä merkintä on julkaistava etten unohda tätä unta. Kenties päivitän myöhemmin jos keksin kuinka selittää tuon kätketyn merkityksen paremmin.

Thursday, 5 September 2013

Lumenneito

Jostain syystä olen viime aikoina uneksinut paljon naisista.

Tällä kertaa neito oli lumesta tehty. Oli kevät, ja sulamattomia lumikasoja oli vielä kaikkialla. Kirjaston edustalla eräästä kinoksesta kasvoi esiin lumivalkea pää. Se katsoi ensin hetken aikaa ympärilleen, vetäytyi takaisin hankeen, ja sitten koko lumikasa otti naisen hahmon. Tuossa vaiheessa unta ei tapahtunut mitään dialogia, tai ainakaan en muista, vaan jostain syystä vain päätimme lähteä yhdessä kävelemään etelä-Suomeen.

Luminainen oli välillä valtavan suuri, mutta aurinko sulatti häntä matkan aikana pienemmäksi. Aina kutistuttuaan normaalin ihmisen kokoiseksi hän etsi hangen ja sulautti sen itseensä.

Kuljimme enimmäkseen metsiä pitkin, mahdollisesti siksi jotta hän ei herättäisi ihmetystä. Tosin tämä seikka ei tuntunut enää huolestuttavan meitä siinä vaiheessa, kun pääsimme Helsinkiin. Kävi myös ilmi, että valkealla ystävälläni oli siellä asunto.

Sää oli edelleen ahdistavan aurinkoinen, ja jossain vaiheessa lumenneito ilmoitti lähtevänsä kohti Lappia. Olin huolissani että hän sulaisi matkalla, joten pakkasin hänelle mukaan laatikollisen lunta, ja kävimme vielä r-kioskilla ostamassa mehujäätä.

Tämä oli merkillinen ja hyväntuulinen uni. Olin unen ajan hyvin lähellä valvemaailmaa, tarpeeksi että saatoin välillä kuulla naapuruston äänet korvissani ja tuntea tyynyn kasvojani vasten, mutta siitä huolimatta uni oli selkeästi elävä ja irrallaan tietoisista ajatuksistani. On kohtalaisen harvinaista minulle, että tällaiset kevyet unet pysyvät kasassa tarpeeksi kauan että mikään selkeä tarina ehtii erottua. Aina kun näin käy, tulos on yleensä kiinnostava.

Saturday, 24 August 2013

Kellopelinainen

Uni tuntui seuraavan monia yhtäaikaisia tarinoita, joilla ei ollut paljoa tekemistä toistensa kanssa. Yhdessä unessa minä löysin pienen kellokoneiston rattaan. Toiseen uneen liittyi mekaaninen nainen ja hänestä kiinnostunut mies, jonka jostain syystä uskoin sotilaaksi.

Naisella ei ollut jalkoja, vaan hänet oli rakennettu jonkinlaiselle jalustalle. Hän oli myös ollut rikki vuosien ajan, ja hänen elämän liekkinsä oli ollut sammuksissa. Tämä tuntematon mies oli viettänyt vuosia häntä tutkien ja kunnostaen, ja etsien puuttuneita osia. Nyt nainen kykenisi jo liikkumaan ja puhumaan, mutta hänen sydämestään puuttui vielä yksi osa, joka sallisi hänen rakastaa.

Jossain vaiheessa kaksi unta liittyi yhteen, ja osuin paikkaan jossa vanha sotilas ja kellopelinainen olivat. Ymmärsin, että löytämäni ratas oli tuo puuttuva osa, ja tarjosin sitä sotilaalle. Hän otti sen vastaan surullisesti hymyillen.
Kysyin, eikö hän halua laittaa sitä paikoilleen ja käynnistää naista, jotta tämä voisi rakastaa häntä takaisin, sillä eikö hän itse olekin rakastanut tuota nukkuvaa konetta vuosien ajan?

En muista sotilaan vastausta sanatarkasti. Hän selitti, miten uskoi ymmärtävänsä kellopelikoneiston toiminnan jo lähes täydellisesti, ymmärtävänsä, "miten tieto kulkee koneistossa", ja että jostain syystä hän ei halunnut käynnistää naista ennen kuin löytäisi keinon muuttaa myös itsensä koneeksi.

Vaikka hän ei sanonut sitä ääneen, sain voimakkaan vaikutelman ettei hän halunnut asentaa ratasta myöskään siksi, että se pakottaisi naisen rakastamaan häntä. Koska sillä tavalla hänet oli rakennettu. Mutta jos hän olisi itse samanlainen kone, he voisivat olla keskenään tasaveroisia. 

Monday, 7 January 2013

Mina

Tämä oli merkillinen, romanttinen kummitustarina.

Olin toisessa elämässä, toisessa maailmassa. Tutkimme hylättyä taloa jonkun ystäväni kanssa. En muista tuosta toisesta elämästä mitään muuta, kuin mitä unesssa tapahtui, mutta pukeutumisestamme päätellen elimme jossain vaiheessa 1800-lukua. Talo oli tuossa vaiheessa ollut hylättynä jo kauan aikaa.

Uni eteni harppauksin, mahdollisesti siksi että tulisin pian heräämään ja oli tärkeä nähdä tarina loppuun. En muista kaikkea mitä talossa tapahtui, mutta selvitimme jotain mysteeriä. Erään käytävän päässä oli maalaus, vanha ja lahonnut, mutta siitä saattoi yhä erottaa punaiseen pukeutuneen naisen.

Uni harppasi taas eteenpäin, tai sitten muistikuvani ovat vain poissa. Olin yksinään käytävän päässä, revin maalausta pois kaksin käsin. Sen takaa oli paljastumassa ovi. Käytävällä minua kohti kulki kaksi aavetta; toinen oli maalauksen neito, toinen oli pitkä mies joka oli kätkenyt kasvonsa.

Jälleen uni otti harppauksen. Valveilla en enää muista, mitä kaikkea oli tapahtunut, mutta muistan tietäneeni unen aikana. Olimme vapauttaneet talon aaveet jostain kirouksesta. Naisen nimi oli Mina. Hän oli jonkinlainen aatelinen, kreivitär mahdolllisesti, tosin tarkka sana katosi mielestäni herätessäni - ja kasvonsa peittävä mies oli hänen henkivartijansa. On mahdollista, että mies oli ollut kuolleena huomattavan paljon naista pidempään.

He halusivat palkita meidät. Olisimme voineet saada rahaa, mutta sanoin ettemme halua mitään. (Ystävällänikään ei ollut vastalauseita.) Tajusin olevani rakastunut Minaan, ja hänen katseestaan näin, että tunne oli molemminpuoleinen.

Lähdimme talosta. Ystäväni lähti kävelemään tietä pitkin edellä jotta saisin jutella hetken aikaa rauhassa Minan kanssa. Hän kysyi, miksi en voi jäädä. Vastasin, että elän väärällä aikakaudella. (Tämä keskustelu antoi jotenkin ymmärtää, että Mina ei kenties varsinaisesti ollut kuollut, vaan näkemäni haamu oli jonkinlainen heijastus hänen omalta aikakaudeltaan, jonne hän pystyisi nyt palaamaan kun kirous oli murrettu.)
Halasimme viimeisen kerran, ja työnsin oven kiinni lähtiessäni. Muistan miten lopulliselta se kuulosti sulkeutuessaan.

Ystäväni käveli jo kaukana edellä hiekkatiellä. En pitänyt kiirettä. En kaivannut juttuseuraa, sillä halusin ajatella vain Minaa.


Uni loppui tähän. Se oli merkillistä, sillä en heti herännyt, vaan unen maailma vain ikäänkuin lakkasi hengittämästä. Tunnelma oli sama kuin elokuvateatterissa, kun filmi loppuu mutta ennen kuin teatterin valot syttyvät. Uni oli kertonut tarinansa, joten ei ollut enää syytä jatkaa tiellä kävelyä.

Talo tuntui sijaitsevan, monien muiden unieni tapaan, vanhassa kotikylässäni, muuan hiekkatien varrella. Kyseisessä paikassa ei tietääkseni ole taloa, ainakaan ei ollut kymmenen vuotta sitten. Olen kuitenkin liikkunut samalla alueella aiemmissa unissa.