Valvontakameroita ja peikkoja

Kaksi peräkkäistä unta sulautuivat toisiinsa.

Ensimmäisessä unessa olin kaupassa. Herättyäni vielä muistin mitä olin ostamassa, mutta enää en. Poistuessani kassalta naispuoleinen vartija tuli ja käski minua lähtemään mukaansa. Mietin hermostuneena että olinko puolivahingossa tipautellut tuotteita taskuuni ja unohtanut maksaa, mutta olin melko varma että en ollut.
Vartija vei minut valvontahuoneeseen ja näytti valvontakameran kuvaa jossa näkyi olkalaukustani pilkistävä paperi jossa oli hakaristin kuva. Minua epäiltiin natsimielisyydestä.
Näytin kyseistä lappua, joka oli joku hippipamfletti jossa oli hakaristi ihan muuten vain, ja vartija pyysi anteeksi epäilyksiään. Olin joka tapauksessa tuohtunut, sillä mitä sitten vaikka olisin ollutkin natsi, se ei olisi oikeuttanut moiseen kohteluun. En kuitenkaan ehtinyt valistamaan vartijaa Suomen perustuslaista, kun hän taas lähti kävelemään ja pyysi seuraamaan minua.

Kävelimme kokonaan toiseen maailmaan, kahden unen välimaille. Olimme metsässä, ja maassa makasi jokin valtavan suuri, keltaihoinen olento. Se oli haavoittunut. Nainen hoivasi sitä huolestuneen näköisenä ja kertoi minulle samalla jotain, en muista enää mitä. Hänen roolinsa oli muuttunut unen vaihtuessa, hän ei ollut enää vartija, mutta en osaa sanoa mikä hänen uusi merkityksensä oli.

Nyt seurasi varsinainen siirtymä toiseen uneen. Keltaihoisia olentoja oli äkkiä useampia, paitsi että ne olivat nyt paksun turkin peitossa eikä ihoa näkynyt. Nainen oli kadonnut, kuten myös minäkin äskeisessä hahmossani.
Peikot alkoivat marssimaan ja laulamaan laulua. Siinä oli yksinkertaiset sanat, ja vielä herättyäni saatoin juuri ja juuri muistaa ne, mutta nyt ne ovat häipyneet mielestäni. Keskeinen sanoma oli jotakuinkin "meillä on oikeus" ja ehkä "meidän on pakko". Sanat implikoivat väkivaltaisuuksiin ryhtymistä, ja myöskin suurta surumielisyyttä siksi että moinen on tarpeen. Ymmärsin suurten ja pelottavien peikkojen olevan luonnostaan pasifistisia, mutta nyt jokin oli pakottanut heidät voimakeinoihin.

Peikot marssivat ja lauloivat, ja yhtäkkiä minä marssin ja lauloin heidän edellään, johdin kulkuetta. Tiedostin hämärästi olevani yhä ihmisen muotoinen, mutta kuitenkin tunsin itseni yhdeksi peikoista.
Marssimme johti kohti suurta kartanoa ja sen ovista sisään. Kartanon tuntui olevan pelkkä julkisivu, sen toisella puolella avautui piikikkäistä puista koostuva metsä, niin tiheä ettei sen läpi näyttänyt olevan mahdollista kulkea. Mutta peikot aikoivat marssia siitä läpi ja tiesin että he pystyisivät siihen.


Analyysiä:
Peikkouneen vaikutti todennäköisesti tämä hiljattain näkemäni musiikkivideo:

Hautakivi

Unessa annoin ohjeita omaa hautakiveäni varten. En muista enää mitään muita yksityiskohtia, muistan vain että se tuntui tärkeältä.

Puhelu rajan takaa

Tämä oli monikerroksinen uni. Uneksin juuri että olin herännyt, katsoin kelloa kännykästä ja huomasin että minulla oli vastaamaton puhelu. Se oli lapsuudenystävältäni jota en ole nähnyt vuosiin, ja olen pelännyt hänen jo kuolleen. Soitin hetin takaisin.

Oli hienoa kuulla ystäväni ääni pitkästä aikaa. Tosin hän kuulosti hieman hiljaiselta ja välttelevältä, kun yritin tiedustella mitä hänelle kuuluu. Pyysin että hän kertoisi vain.
Hän kertoi mitä on tehnyt viime aikoina. Hän kertoi mahdottomista seikkailuista, sellaisista joita tapasimme yhdessä kuvitella kun olimme lapsia. Raskas ymmärrys laskeutui. Lupasin hänelle että tulen hänen mukaansa seikkailemaan kun aikani koittaa.

Heräsin itkien.

Haavoittunut goblin

Olin paikassa joka tuntui koostuvan loputtomasta määrästä hämäriä huoneita ja käytäviä, kuin hemmetin iso kartano jonka pohjakaavassa ei ollut mitään logiikkaa. (mikä onkin minusta paras tapa rakentaa hemmetin iso kartano.)
Tämänkaltaiset ympäristöt ovat usein toistuvia unissani, tosin useimmiten olen niissä yksin. Tällä kertaa siellä hiippaili paljon muitakin olentoja, enimmäkseen ihmisiä, mutta myös epämääräisempiä tyyppejä.

Jossain vaiheessa löysin haavoittuneen goblinin. Tunnistin sen erään ystäväni lemmikiksi/apulaiseksi(unen maailmassa tietysti, oikeasti tämä henkilö kasvattaa kissoja), joten otin välittömästi tehtäväkseni auttaa otusta.



Goblin ei kyennyt kävelemään joten kannoin sitä, mikä oli helppoa koska se oli noin kissan kokoinen (ja raapi yhtä hullusti). Tiesin että minun tulisi saattaa se kotipaikkaansa. Goblinien koti sijaitsi onneksi tuon järjettömän rakennuskompleksin sisällä, mutta valitettavasti hyvin syvällä kellareissa, ns. "pimeällä alueella", jonne ei olisi hyvä mennä yöaikaan. Aamunkoittoon oli vielä muutama tunti (kuten oli valvemaailmassakin, taisin nähdä tämän unen joskus aamukolmen ja -kuuden välillä), mutta minun oli pakko mennä silti.

Heti astuttuani pimeälle alueelle en enää kohdannut muita eläviä olentoja. Huoneet ja käytäväkin olivat täällä järjestään pimeitä, tosin useimmissa oli valokatkaisija.
Tässä vaiheessa huomasin alkavani käyttäytymään samalla tavalla kuin useimmissa unissa, joissa kuljen vastaavanlaisissa labyrinteissä: aina siirtyessäni seuraavaan huoneeseen sammutin aiemmasta huoneesta valot, ja suljin oven perässäni. Teen niin aina. Aloin pohtimaan tätä ääneen, kuin olisin jutellut jollekulle. Goblinille ehkä, vaikka en ole varma ymmärsikö se puhettani. Tämän jälkeen aloin myös tietoisesti jättämään valoja päälle.

Lopulta pääsin goblinien kotipaikkaan. Uni taisi loppua jonnekin näille main. Yhtäkään muuta goblinia ei vielä ollut näkyvissä, mutta jotenkin vain tiesin että olin saapunut perille, ja pimeän alueen painostava pelontunne oli vaihtunut turvallisuudentunteeseen.

Mietteitä:
Goblin ilmestyi uneeni luultavasti siksi, että olen lyhyen ajan sisällä lukenut sattumalta kaksi näihin olentoihin liittyvää kirjaa; Terry Pratchettin Snuff ja Jim C. Hinesin Goblin Quest.
Perinteisesti goblinit ovat fantasiakirjallisuuden ja -pelien yleisin roskarotu, oletusarvoisesti paha rotu joita sankarit saavat tappaa mielin määrin tuntematta huonoa omatuntoa. Molemmat mainitsemani kirjat ottivat aiheeseen epätavallisemman lähestymistavan. Samoin tekee myös nettisarjakuva Goblins.

Mutta entä nuo loputtomat labyrintit joita niin usein kahlaan unissani? Miksi minulle on aina niin tärkeää sulkea ovet ja sammuttaa valot perässäni? Ehkä yritän estää jotakuta pääsemästä jäljilleni. En tiedä. Täytyy uneksia vielä lisää ennen kuin saatan tajuta tämänkään mysteerin merkityksen.

Driroure

Driroure oli pienen pieni kylä keskellä metsää, asumaton jo vuosien tai ehkä jopa vuosisatojen ajan. Jostain kumman syystä siellä oli punaisia pääkalloja aidanseipäiden päällä.

Ei hirveästi muuta kerrottavaa tästä unesta, mutta pidän tärkeänä kirjoittaa sen ylös, koska suunnittelen käyttäväni näitä romaanin aineksina joku päivä.

Räätälin oppipoika

Sivumennen sanoen, olen alkanut panemaan merkille miten unissani on erilaisia läsnäolon tasoja. Täytyy uneksia lisää ennen kuin osaan määritellä sen tarkemmin, mutta karkeasti jaotellen alimmilla tasoilla olen vain aineeton sivustaseuraaja, pystyn vain havainnoimaan mitä unessa tapahtuu mutta en omaa siellä varsinaista olemusta, hädintuskin edes mitään aisteja. Kukaan unien hahmoista ei näe minua näissä unissa, joitakin harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta.
Näillä alimmilla tasoilla myös uni on paljon alttiimpi muutoksille ja tulkinnanvaraisuuksille, jokin pieni ajatus saattaa muuttaa unen tapahtumia, ja herättyä on vaikea muistaa tarkalleen tapahtumien kulkua.

Korkeammille tasoille mennessä olen itse enemmän läsnä unissa, ja aistihavainnot tuntuvat aidommilta. Maa tuntuu kovalta jalkojen allla, viileys tuntuu iholla, kipuakin voi tuntea. Korkeammilla tasoilla on myös yhä vaikeampi vaikuttaa unen kulkuun. Satunnaiset ajatukset eivät enää muuta tapahtumia, vaan joutuu ponnistelemaan äärimmäisesti voidakseen aiheuttaa suoria muutoksia, ja se johtaa helposti unen rikkoutumiseen ja heräämiseen.

Ehkä myöhemmin saan rustattua jonkinlaisen asteikon. Tosin sitä ei luultavasti voi soveltaa yleispätevästi, jokainen kun uneksii omalla tavallaan. Olisi silti kiintoisaa tietää, kokeeko kukaan muu omissa unissaan samanlaisia "läsnäolon tasoja"?

Joka tapauksessa, tämänpäiväisessä unessa olin suhteellisen matalalla tasolla. Seurasin tilannetta jossa rikas mies oli tyttärensä kanssa räätälin vastaanotolla. Räätäli oli äkkipikainen, nöyristelyyn taipuvainen mies, jolla oli hieman jälkeenjääneeltä vaikuttava oppipoika. Ymmärsin että oppipoika ja rikkaan miehen tytär olivat rakastavaisia, mutta aikuiset eivät luultavasti tätä tienneet.

Rikas mies teki suurta vaatetilausta. Oppipoika kirjoitti kaiken muistiin samalla kun räätäli keskusteli asiakkaan kanssa. Osa vaatteista tuli ehkä miehelle itselleen, osa hänen tyttärelleen. Vaatteet eivät kuitenkaan olleet syy miksi mies oli tullut tänne.
Ehkä hän pyrki ensin arvioimaan voiko luottaa räätäliin. Jossain vaiheessa rikas mies kuitenkin päätti uskoutua tälle. Tämä ei ollut hänen kotimaansa. Tämä oli kolmas "maailma" jonne hän oli päätynyt kotoa lähdettyään. (sivuhuomautus: unen kieli kääntyi mielessäni yhtä aikaa suomen kielen sanaan "maailma" ja englanninkielen sanaan "realm".)
Miehen omaa kotimaailmaa ei ollut enää olemassakaan, sen oli pahantahtoinen noita hävittänyt polttamalla kartan josta tuo maailma oli luotu. Samalla hän oli polttanut kasapäin muita karttoja.

Mies meni asiaan: hän halusi että räätäli tekee hänelle avaimen. En ole varma tuliko se tehdä kankaasta vai mistä, vai miksi siihen tarvittiin juuri räätäliä, mutta sellaista hän vain halusi. Hän antoi tarkat ohjeet, ja avain tuli voida jakaa kahteen osaan. Tämä kaikki liittyi jollain tavalla olennaisesti miehen historiaan ja tuohon mainittuun noitaan.

Kun kauppatavarasta oli sovittu, mies otti puheeksi hinnan. Räätäli alkoi heti nöyristelemään ja voivottelemaan että eihän hän kehtaa pyytää penniäkään niin arvostetulta asiakkaalta. Mies sieti räätälin riehumista jonkin aikaa, ja vaiensi tämän sitten saadakseen puheenvuoron. Hän lupasi räätälille tyttärensä käden maksuksi kaikesta.

Räätäli suostui ilomielin, himo silmissään. Kaupat tehtiin. Tyttö ja oppipoika silmäilivät toisiaan. En usko että kummallakaan oli aikomusta jäädä odottelemaan häiden toteutumista.

Smithor

Tämä uni sijoittui post-apokalyptiseen maailmaan, joka ainakin unen tarkastelemassa ympäristössä oli hedelmätöntä hiekka-aavikkoa. Unen alussa joku nainen oli tutkimassa bunkkeria ruokatarvikkeiden toivossa. Bunkkerin maanpäällinen osa oli vähän kuin autotalli jonka ovenpuoleinen seinä puuttui kokonaan, ja perällä oli hissi josta päästi maanalaisiin kerroksiin.

Mies saapui paikalle, joskaan hän ei ollut aivan täysin ihminen. En muista hänen ulkonäköään, ainoastaan sen että hän ei näyttänyt normaalilta. Hän keskusteli naisen kanssa, ja huomasi sitten tämän vaatteet. Vaatteidenkaan tarkkaa ulkonäköä en muista, mutta tiedän että ne olivat jonkin legendojen sankarin merkki. (Fallout 2 -vaikutteita, mahdollisesti)
Outo mies tulistui ja alkoi syyttämään naista siitä, että tämä pukeutui näihin vaatteisiin ilman oikeutusta. Nainen säikähti ja perääntyi bunkkerin perälle, ja laskeutui hissillä alempiin kerroksiin. Mies jäi tutkimaan maanalaista kerrosta.

Bunkkerin ulkopuolella kulki resuinen maankiertäjä nimeltä Smithor. Hän oli seurannut tilannetta ja lähestyi nyt outoa miestä hyvin epävarmasti. Ja yhtäkkiä minä olin Smithor, ja tunsin kaikki hänen tunteensa. Pelkäsin että mies luulisi minun hyökkäävän ja ampuisi, joten tein läsnäoloni tiettäväksi.
Mies huomasi minut mutta ei tervehtinyt. Hän jatkoi paikan tutkimista ärsyyntyneen oloisena. Smithor/minä siirryin lähemmäksi ja aloin juttelemaan niitä näitä. Kysyin haluaisiko hän tehdä kauppaa, ja näytin ruokatarvikkeita joita kannoin säkissäni. Hän ei ollut kiinnostunut.

Yhtäkkiä mies kuitenkin muuttui - jos ei nyt ystävällisemmäksi niin ainakin lähestyttävämmäksi. Kenties juuri tässä vaiheessa hän oli edennyt loppuun pohdiskeluissaan ja ymmärtänyt että hänen kohtaamansa nainen todellakin oli joku legendan sankari, eikä huijari.
Outo mies avasi omat kantamuksensa ja tarjosi minulle leipää pyytämättä mitään vastineeksi. Ilahtuneena tarjosin omaa kassiani ja sanoin että hän saisi ottaa mitä haluaa. Hän valitsi juuston. (vasta herättyäni huomasin unen epäkohdan, miten edam-juusto on säilynyt kuumassa autiomaailmassa jossa toimivia jääkaappeja ei ole.)

Lähdimme kävelemään pois bunkkerin luota. Outo mies oli matkalla jonnekin ja halusi kulkea minua nopeammin, joten hyvästelimme. "Menehän, cowboy", muistan sanoneeni hänelle, vaikka en ymmärräkään miksi.

Seurasi erityinen hetki jota en kykene pukemaan sanoiksi, mutta yritän. Katsellessani kun muukalainen katosi nopeasti autiomaahan, uni tuntui hetken ajan äärimmäisen elävältä ja intensiiviseltä. Tunsin pitkän matkan uupumuksen ja kuuman tuulen kasvoillani, tunsin miten hiekanjyväset raapivat poskiani. Pienen hetken ajan olin täydellisesti unen maailmassa. Ymmärsin hetken katoavaisuuden ja hiljennyin nauttimaan siitä niin kauan kuin sitä kesti.

Sitten hetki oli ohitse, ja aloin etääntyä unesta. Tiedostin vielä hämärästi että oudon miehen kohtaama nainen oli lähtenyt bunkkerista ja seurasi nyt minua. Päätin odottaa häntä ja jakaa saamani leivän hänen kanssaan.

Ja sitten minä olin poissa, mutta en usko sen vaikuttavan Smithoriin joka jäi omaan maailmaansa odottamaan naista, tuskin edes tietoisena että oli hetken ajan jakanut tietoisuutensa uneksijan kanssa.