Sopimus sadonkorjaajan kanssa

Joitakin vuosia sitten näin useita unia Kuoleman personifikaatiosta. En tullut kirjoittaneeksi niitä julkiseen unipäiväkirjaani, sillä ne tuntuivat liian henkilökohtaisilta. Viime uneni tuntui yhtä merkitykselliseltä kuin nuo aiemmat, mutta tällä kertaa julkaiseminen ei syystä tai toisesta tunnu arveluttavalta.

Yksi uni oli juuri päättynyt ja seuraava oli alkamassa. En muista aiemmasta yksityiskohtia, mutta sen jäljiltä olin yhä tuntemattomassa paikassa, tuntemattoman miehen seurassa. Keskustelimme asioista joita aiemmassa unessa oli tapahtunut. Joku oli kuollut, ja hän kertoi mitä kuolemaan liittyi kyseisissä (ilmeisesti normaalista poikkeavissa) olosuhteissa. Kuollut henkilö joutuisi oleskelemaan jonkinlaisessa limbossa niin kauan kuin häntä muistettaisiin. Vasta unohduttuaan hän pääsisi olemattomuuden lepoon.

Tai ehkä, ymmärsin herättyäni, hän kuvaili kuolemattomuutta joka on sitä kun elää läheistensä muistoissa, mutta kirjaimellisena limbona ajatus kuulosti minusta epämiellyttävältä.

Olimme käytävällä joka kiersi pientä huonetta. Koko tila oli kaikkiaan keskikokoisen yksiön kokoinen ja keskelle jäävä huone alle parikymmentä neliötä. Huoneessa oli ikkuna johon mies puhuessaan viittasi. Sisällä istui penkillä ihmisiä joiden ymmärsin olevan kuolleita, ja tuo huone edusti limboa. Siellä oli myös nuori poika, jonka nyt muisti olevan aiemmin puheena ollut kuollut henkilö.

Kukaan ei kuulisi tai näkisi meitä ikkunan läpi, mies sanoi. Limbo oli täysin ulottumattomissamme, vaikka näyttikin olevan niin lähellä. Minulle ei tarvinnut selittää että olimme nyt äärimmäisen vertauskuvallisessa tilassa. Mutta mieleeni tuli silti jotain.

Miehen lähdettyä koputin oveen jota ei vielä hetki sitten ollut olemassa. Kuolema itse avasi oven ja astui ulos. Aiemmissa unissani olen nähnyt hänet erilaisissa hahmoissa - tällä kertaa hän oli hyvin perinteinen mustakaapuinen hahmo, ainakin kaksi metriä pitkä. Mustan hupun alta erottui jonkinlaisia piirteitä, mutta niitä on mahdoton kuvailla. En nähnyt ihmisen kasvoja, en pääkalloakaan.

Katsoessani Kuolemaa silmiin minut valtasi tunne jonka kaltaisen muistan aiemmista saman aihepiirin unista. En tiedä miten sitä kuvailisi. Se oli melkein kuin pelkoa, mutta ei toisaalta kuitenkaan. Pelkoon liittyy jonkinlainen uhan tunne, mutta tässä ei ollut uhkaa. Se oli joka tapauksessa hyvin voimakas ja ravisuttava tunne.

En muista että Kuolema olisi sanonut sanaakaan, mutta jotenkin hän tiedusteli asiaani. Kerroin että halusin tehdä hänen kanssaan kaupat. Enempää ei minunkaan tarvinnut sanoa, sillä jotenkin hän tiesi mitä aioin ehdottaa.

Nuori poika astui ulos huoneesta, takaisin elävien kirjoihin. Ei ollut vielä hänen aikansa kuolla. Minä menin hänen tilalleen limboon ja kävin penkille istumaan. En tiedä miksi halusin tehdä näin. Pitäisi muistaa enemmän aiemman unen yksityiskohtia, jotta tietäisin, kuka tuo poika oli.
Saattaa olla että halusin vain hyvän kuoleman. Itsemurha on usein mietteissäni, mutta se olisi valintana jotain mikä ei tuottaisi mitään hyvää, enkä pidä sellaisista valinnoista. Siksi kai mieleni tarttuu ajatukseen itseni uhraamisesta jonkun toisen vuoksi kuin oljenkorteen - silloin minulla olisi lupa kuolla.

Mielessäni kävi myös että ehkä tuo poika oli nuorempi versio minusta. Ehkä uni oli kaivanut alitajuntani komeroista haaveen voida aloittaa elämä taas alusta, varhaisesta lapsuudesta jolloin en ollut vielä niin rikki. Silloin tietysti joutuisin hylkäämään kaiken mitä nuoreen aikuisuuteen on kuulunut. Pohdin tätä herättyäni ja tulin lopulta siihen päätökseen etten ehkä kuitenkaan tekisi sitä kauppaa.

Kuolemaan liittyvät unet ovat aina opettaneet minulle tärkeitä asioita. Tämänkin unen opetuksia on vielä pohdittava huolella.

Päivänsäteitä ja menninkäisiä

Unessa kuuntelin tuota tuttua laulua, mutta se alkoikin eri tavalla kuin muistin. Laulu herätti voimakkaita visuaalisia aistimuksia ja muistoja - se kertoi ajasta kun päivänsäteet ja menninkäiset asuivat yhdessä, omassa maailmasta irrallisessa kodissaan. Ja laulu kertoi miten yhtenä päivänä he päättivät lähteä ulos maailmaan. Sain käsityksen että juuri tämän seurauksena syntyi yö ja päivä, kun nuo kaksi sadunomaista rotua erosivat toisistaan suuressa maailmassa.

Uni oli tarpeeksi kevyttä että kykenin ajattelemaan ja muistin vielä unen aikana kappaleen sanat ja jopa melodian. Se oli nopeatempoisempi kuin alkuperäinen Päivänsäde ja Menninkäinen, mutta surumielinen sävy siinäkin oli. Herättyäni aloin heti kirjoittamaan unta ylös, mutta sanat alkoivat jo häipyä mielestä. Muistin enää väen kodin nimen; se oli Ulvamaa. On aina mukava muistaa nimiä unista.

Jälleen pelottava kartano

Näin jälleen kerran unen pelottavasta kartanosta. Näitä onkin jo ollut jokunen ja kaikkia en ole tullut edes kirjanneeksi tänne.

Tämän unen juoni oli hyvin elokuvamainen ja toisaalta aukeni minulle epäkronologisesti; jotkut alkupuolen tapahtumat tulivat mieleeni vasta unen lopussa. Kirjaan kuitenkin asiat ylös aikajärjestyksessä.

Alkupuolella nimetön mies jonka nimeä en koskaan kuullut joten nimitän häntä vain päähenkilöksi, otti vastaan työtehtävän mystiseltä herrasmieheltä, joka oli myöskin nimetön mutta tehdessäni muistiinpanoja heti herätttyäni nimitin häntä jostain syystä kuraattoriksi, joten se olkoon hänen nimensä nyt. Muistan että hänellä oli safarihattu. Hän oli hyvin salamyhkäinen, mutta kohtelias ja leppoisa.

Joka tapauksessa, työnkuvaan liittyi jotenkin vanha kartano jolla oli hirvittävä maine. Siellä kummitteli ja ilmeisesti ihmisiä oli myös kadonnut sinne. Kuraattori meni aina vaivaantuneeksi, ehkä surullisenkin oloiseksi, kun kummittelusta oli puhe, ja hän vakuutti että paikka oli täysin vaaraton.

Päähenkilön seurana oli muita hahmoja - kaksi miestä joista toinen muistutti Terry O’Quinnia ja toinen puhui Arnold Schwarzeneggerille ominaisella aksentilla, ja sitten nainen josta en muista mitään erottavia piirteitä.

Alun jälkeen oletettavasti tapahtui paljon kaikenlaista mistä minulla on vain hyvin hämärä käsitys - kuraattori oli jonkin verran kuvioissa ja kummittelusta oli puhe, ja hän aina kiisti kaiken. Jossain vaiheessa päähenkilö tovereineen oli jonkinlaisella terassilla tai parvekkeella - se oli tavallaan osa kartanon aulaa mutta kuitenkin tarpeeksi sen ulkopuolella jotta siellä oli turvallista olla - ja se oli tärkeää koska nyt päähenkilö oli vakuuttunut kartanon vaarallisuudesta. Hän yritti vakuuttaa tovereitaan siitä myös, mutta he eivät ilmeisesti uskoneet.

Sitten puhelin soi. Se oli vanhanaikainen lankapuhelin. Joku vastasi, ja täsmälleen O’Quinnin näköiseltä tyypiltä kuulostava ääni puhui sieltä, vakuutteli että kartano on täysin turvallinen eikä siellä kummittele. Tämä sai kaikki säikähtämään pahasti, ja O’Quinnin näköinen kaveri pirstoi puhelimen muruksi samalla kun nauroi hermostuneeseen sävyyn ja sanoi jotain sen suuntaista kuin ”Kun minun ääneni puhuu puhelimessa kun olen paikalla, se on tosi typerää kummittelua”, vääntäen meille kaikille rautalangasta että kaikki ei tosiaan ollut kohdallaan.

Tässä välissä on taas tapahtumia joita en muista, mutta yhtäkkiä kumppanukset ovat taas sisällä kartanossa jostain syystä. Nainen päättää että heidän pitäisi polttaa talon arkistohuone, sillä se on oletettavasti kummittelun lähde. Päähenkilö epäröi, hän ei jostain syystä haluaisi, mutta sitten he kuitenkin lähtevät tekemään juuri tätä.

Itse kartanon käytävillä on tässä vaiheessa hyvin pimeää ja unen tunnelma on nyt ahdistava. Oma persoonani sekoittui nyt kaikkiin hahmoihin, ja muistan että pidimme toisiamme käsistä kiinni, sillä muuten voisimme pimeässä lähteä seuraamaan aivan väärää henkilöä jos se puhuisi tutulla äänellä.

Arkisto tuli ilmeisesti poltettua sillä muistan savun tuoksun. En tiedä miten kartanon kummittelulle kävi, mutta unen lopussa ymmärsin että salaperäisestä kuraattorista ei sen koommin kuultu mitään.