"En halua olla hullu."

Näin taas unen joka tuntui vievän minua eteenpäin, johonkin suuntaan.

Ympäristö oli entisen kotikyläni koulun aula, joka on ollut usein näyttämönä unilleni, kuten ovat olleet niin monet muutkin kotikyläni paikat. Olin juuri nähnyt, tai olisin hetken päästä näkemässä, tai näin samaan aikaan hyvin väkivaltaisen painajaisen. Hankala selittää, joka tapauksessa tuo uni oli jo sillä hetkellä muistissani, ja se ahdisti minua.
Tuolla aulassa seuranani oli henkilö jonka kohta tunnistin erääkseni omien kirjallisuusmaailmojeni hahmoksi. Tuo hahmo on unelmien ja illuusioiden jumalatar, joten oletan että uni lainasi muististani kasvot jollekin olennolle jonka olemusta en muutoin pystyisi käsittämään.

Aloin valittamaan tuosta painajaisesta, ja siitä miten en haluaisi kokea epämiellyttävää todellisuudesta irtautumista. Tässä vaiheessa tosin äänessä en ollut enää minä, vaan seurasin vain ulkopuolisena tarkkailijana kun joku minulta näyttävä urputtaa asioista jotka olen itse jo aikaa sitten hyväksynyt!
Jumalatar hermostui, ja sanoi näköisolennolleni että ei voi mitään, painajaiset on vain kestettävä, etenkin jos haluaa olla kirjailija/taiteilija.(unen kielessä nuo kuulostivat suunnilleen samalta asialta, en ole varma kumpi termi olisi oikeampi suomennos.)
Minä olisin halunnut huutaa että tiedän kyllä, mutta en pystynyt, olin vain näkymätön tarkkailija, ja tämä näköisminäni alkoi äksyilemään(tosi fiksua) eikä pystynyt hyväksymään. Jumalatar katosi,  ja luulen kuulleeni kaukaista ukkosen jylinää. Tosi lupaavaa.

Ilmeisesti jokin osa psyykestäni kuitenkin haluaisi olla "normaali", ts. sellainen jolle unet ovat unia vain. Etenkin syksyn pimenevinä öinä sellainen ajattelutapa tuntuu välillä suorastaan houkuttelevalta.
Mutta joskus on pakko syödä rusinatkin jos haluaa palan pullaa.(inhoan rusinoita.) Elämä on huomattavasti mielenkiintoisempaa kun katselen sitä epärationaalisen kaleidoskooppini lävitse. Se tuo myös mukanaan epämukavia asioita, mutta se on asia kaiken muunkin kohdalla.