Kahden oven talo

Uni alkoi epämääräisen pelimäisesti... matkustin valtavalla kartalla yli jokien ja niittyjen, seurasin matkaa kaukaa ylhäältä.

Lopulta näkökulma siirtyi omaan persoonaani ja vaikutelma pelimäisyydestä hävisi. Niityllä edessäni oli yksikerroksinen talo jossa oli kaksi ovea. Ymmärsin jotain kautta, että vasemmanpuoleinen on vaatimaton ovi, siitä voi astua sisään jos haluaa vain levätä hetken eikä tarvitse paljoa. Oikeanpuoleinen ovi on niille joilla on suuremmat tarpeet; siitä kun astut, paranet kaikista vaivoista, mutta siihen saattoi liittyä myös jokin odottamaton hinta.

Olin vain hitusen väsynyt mutta muuten tyytyväinen, joten menin vasemmasta ovesta. Sisäpuolella molempien ovien kautta johti eräänlainen käytävä; käytävien väliseinänä toimi puinen rakennelma, ehkä naulakko, ja oven lähistöllä seisoi vanha nainen jonka olemuksessa oli jotain nukkemaista, oikeastaan hän muistutti enemmän maatuska-nukkea kuin ihmistä. Molemmat käytävät johtivat kohti yksittäistä, pienehköä huonetta jossa oli leveä pöytä vastakkaisella seinällä. Koko talo ei tainnut olla tämän isompi.

En muista kauanko oleilin talossa, mutta jossain vaiheessa oikeanpuoleisen oven kautta oli saapunut nuori nainen. Hänen käytöksensä oli uhkaavaa, ja hän antoikin ymmärtää että aikoi murhata minut ja varastaa elämäni. Lähdin karkuun ovesta josta olin tullut, ja maatuska asettui hetkeksi uhkaajani tielle, niin että ehdin eksyttää hänet kannoiltani.

Unijakso jatkui vielä pitkänä, ja unet vaihtuivat moneen kertaan. Uhkaajani ilmestyi satunnaisiin uniin ainakin kahdesti, mutta en muista ensimmäisestä kerrasta/kerroista muuta, kuin että pääsin karkuun ja uni vaihtui.

Viimeisellä kerralla olin vanhassa kotikylässäni. Kävelin kiireesti mäkeä ylöspäin (tämä oli niitä unia joissa juokseminen on jostain syystä mahdotonta ja käveleminenkin työlästä) ja tuo nuori nainen seurasi kannoillani. Olin lähellä erästä paikkaa jonka lapsuudessani mielsin labyrinttimetsäksi - se oli risteilevien polkujen täyttämä metsäalue. Tiesin, että jos pääsisin kylätieltä tuonne poluille, olisin turvassa, sillä se oli minun paikkani.

Takaa-ajo oli naurettavan hidasta, sillä molemmat vain kävelimme kiivaasti, mutta uhkaajani käveli kuitenkin nopeammin. Hän oli jo saavuttamassa minua, ja kävelin jo polun ohikin, mutta palasin takaisinpäin ja ehdin kuitenkin metsäpolulle. Siellä tunsin olevani yhtä ympäristön kanssa, ja käännyin kohtaamaan vainojani. Hän ei pystynyt vahingoittamaan minua.

Lähdin kulkemaan polkuja pitkin syvemmälle metsään, ja nyt uhkaajani oli jostain syystä pakko seurata minua. Aikomuksenani oli kulkea mahdollisimman montaa polkua pitkin jotta hän eksyisi, niin että ehtisin itse taas kauas karkuun ennen kuin hän pääsisi perääni.

Lopulta olimme ehtineet niin syvälle metsään että olimme jo toisessa maailmassa. Mutta ennen kuin lähdin, kysyin häneltä, miksi hän halusi murhata minut. Ja hän kertoi minulle tarinansa. Kaikki yksityiskohdat eivät enää valveilla tunnu niin järkeviltä kuin unessa, mutta olennaista on että hän oli kuollut traagisesti, yllättäen, ja halusi jollain keinolla päästä takaisin elämään. En ole varma miten, mutta jotenkin tuo kahden oven talo oli tarjonnut hänelle mahdollisen keinon siihen.

Kuultuani hänen tarinansa en voinut enää pelätä, en vihata. Eikä hänkään enää halunnut murhata minua. Pääsimme jonkinlaiseen sopuun, vaikka en muista, kykeninkö tarjoamaan mitään apua hänelle. Kenties se jo auttoi, että muistin hänen tarinansa. Hän kertoi nimekseen Jonna, ja se tuntui olevan olennaista, sillä nimi palautui mieleeni vielä myöhempien unien aikanakin.