Outo kartano

Selkeät muistikuvani tästä unesta alkavat keskeltä tarinaa. Olin jossain kartanossa, ja läsnä oli paljon muita henkilöitä ja tekeillä oli kaikenlaista, mutta en muista sen tarkempia yksityiskohtia, muuta kuin että useimmat kohtaamani henkilöt olivat varsin epäilyttäviä ja pelottaviakin. Kartano oli varsin suuri, ja paikka jossa itse olin koostui useista vierekkäisistä saleista joita erottivat vain ovet, eivät käytävät, vaikka yleensä unissani on nimenomaan paljon käytäviä.

Joku tummiin pukeutunut nainen - tärkeä hahmo unessa jollain tapaa - ehdotti että minun kannattaisi ehkä mennä tutkimaan kartanon kirkkoa. Jostain syystä noudatin neuvoa. Jotenkin vaistomaisesti tiesin että nainen tulisi perässäni, ja aikoisi kohdata minut jossain päin kyseistä kirkkoa. En odottanut kohtaamista suurella innolla.

Kirkko oli mielenkiintoisesti rakennettu kartanon sisään. Sen pääsali oli yhteydessä kartanon muihin saleihin, mutta ilmeisesti sen tärkeimmät osat olivat maan alla, ja juuri sinne minun piti mennä. Tapasin kirkkosalissa vanhan, ystävällisen naisen, joka vei minut hissillä maanalaisiin kerroksiin. Maan alla paikka oli yhdistelmä vanhoja kivirakenteita, ja terästä ja putkia. Siellä oli hyvin pimeää.

Vanha nainen oli ainoa unen hahmoista joka ei vaikuttanut millään tapaa pelottavalta. Juttelin hänen kanssaan ja rauhoituin jonkin verran. Kehuin, miten hieno talon kirkko on. Nainen myönsi että onhan se hieno paikka, sääli vain että se on paha. Niinpä tietysti, ajattelin lannistuneena, varmana että tästä tulee pelottava kokemus.
Kellari oli minulle jollain tapaa tuttu paikka, ja tiesin että se jatkui hyvin pitkälle, ja jostain kaukaa monien pelottavien käytävien tuolla puolen pääsisi taas ylös.
Kuljimme jonkin matkaa, ja olin jatkuvasti hämärän tietoinen, että tummiin pukeutunut nainen lähestyi jotakin toista reittiä. En halunnut kohdata häntä. Kerroin vanhalle naiselle että haluaisin mieluummin palata hissillä ylös, ja lähdimme kulkemaan takaisin hissiä kohti.

En yllättänyt hittojakaan kun hissi ei yhtäkkiä toiminutkaan. Se vain jotenkin sopi kuvioon. Vanha nainenkin alkoi vaikuttamaan hitusen huolestuneelta.
Hissin lähellä yläkertaan kulkivat teräksiset huoltoportaat. Näitä portaita laskeutui nyt nuori naispuoleinen sisäkkö. Tässä vaiheessa tulin tietoiseksi että koko kartano kuhisi hänen kaltaisiaan nuoria naisia, ja että heissä kaikissa oli jotain kummaa.
Kysyin sisäköltä, pääseekö portaita pitkin yläkertaan. Hän vastasi kieltävästi, mutta tiesin hänen valehtelevan. Sisäkkö alkoi nyt käyttäytyä jollain tapaa todella omituisesti, mutta en enää herättyäni muista, mitä hän teki. Muistan vain että se oli erittäin pelottavaa, ja samalla ärsyttävää. Tulin tietoiseksi, että kaikki talon väki, kenties vanhaa naista lukuunottamatta, yrittivät pakottaa minut seuraamaan jotain käsikirjoitusta. He halusivat minun tulevan kirkon kellariin ja kulkevan sen läpi, ja siksi hissi ei toiminut ja sisäkkö ei päästänyt minua portaisiin. Minä vain en halunnut seurata tätä käsikirjoitusta.

Myöhemmin olin taas yläkerrassa, tosin en muista miten pääsin sinne. Pelottavia sisäköitä oli nyt joka paikassa, ja he ahdistelivat minua ja yrittivät saada minua kulkemaan tiettyä reittiä. Yritin keksiä keinoja rikkoja sääntöjä, häiritä heidän aikeitaan. Erään huoneen pöydällä oli sanomalehti; käärin sen rullalle ja sytytin palamaan soihduksi. Uhkasin sytyttää koko talon palamaan jos he eivät jättäisi minua rauhaan.
Tunsin kuitenkin saman tien syyllisyyttä uhkauksestani; jostain syystä se tuntui liian rajulta. Tiesin myös, etten kuitenkaan toteuttaisi sitä, sillä niin kammottava paikka kuin tuo kartano olikin, se oli minusta samaan aikaan perhanan hieno paikka. Oikea kummitustalo, ajattelin, ei sellaista voi polttaa.

Heräsin näihin mietteisiin, pohtien kahtiajakoista suhtautumistani kartanoon ja sen asukkaisiin. Unen voimakkaimmat tunteet olivat pelko, ja toisaalta turhautuminen siksi että jouduin kokemaan pelkoa, ihan kuin olisin kokenut kaiken saman jo kyllästymiseen asti, ja kolmanneksi kuitenkin ihailu ja mielenkiinto kartanoa kohtaan, sillä vaikka en halunnutkaan esittää minulle määrättyä roolia tuossa unessa, niin se oli kuitenkin tavallaan jännittävää.

Ja ne sisäköt olivat tavallaan aika kauniita.

Väsymätön konstaapeli ja muita unia

Nukuin erittäin sikeästi. Monista yön aikana näkemistäni unista muistan kolme lyhyttä pätkää, herättyäni kahteen otteeseen kirjoittamaan niitä ylös. (tästä on tullut jo automaattinen tapa, herään usein mielenkiintoisen unen jälkeen vaikka en edes tiedostaisi uneksivani.)

Ensimmäiseen muistamaani uneen liittyi mahdollisesti jokin pidempi tarina, mutta se on enimmäkseen pyyhkiytynyt mielestäni. Unessa minä - tai unen hahmo jonka kautta koin unen - ja joku naispuoleinen ystäväni olimme kulkeneet pitkän matkan maanalaisia tunneleita pitkin. Olimme väsyneitä, mahdollisesti haavoittuneitakin, ja vielä oli jäljellä pitkä kiipeäminen korkeaan torniin - en tiedä miksi.

Viimeisessä maanalaisessa huoneessa meitä vastassa oli ystävällinen poliisikonstaapeli. Hän oli hyvin pitkä, yli parimetrinen, ja erittäin vahvan ja reippaan oloinen. Hän halusi auttaa minua ja ystävääni kaikin tavoin, ja suostui kantamaan meidät molemmat ylös radiotorniin.
Oli selvää että kahden aikuisen ihminen kantaminen lukuisia portaita ylös ei käynyt hänen voimilleen juuri lainkaan, mutta torniin meneminen ahdisti häntä jonkin verran. Ymmärsin että hän pelkäsi korkeita paikkoja, mutta oli valmis taistelemaan pelkoaan vastaan auttaakseen meitä.

Tämä ei tullut unessa esille millään tavalla, mutta muistan ajatelleeni että konstaapeli saattoi olla robotti. En osannut muuten selittää hänen suuria voimiaan. Tämä ajatus, yhdessä hänen sydämellisen luonteensa kanssa toi mieleen tv-sarja Eurekan apulaissheriffi Andyn, vaikka tämä ei näytäkään lainkaan uneni hahmolta.


Toinen muistamani kohtaus on pitkästä sarjasta unia jotka liittyivät entiseen kotikylääni, ja joilla oli keskenään hyvin vähän tekemistä. Muistamassani tilanteessa olin kyläkoulun pihalla, kävelin nurmikentällä, kun sain todistaa eriskummallista näkyä. Hevonen ilman ratsastajaa ja lampaalla ratsastava tyttö laukkasivat kilpaa nurmikentällä. He kulkivat vastapäivään. Tämä tuntui jostain syystä hyvin merkitykselliseltä, vaikka kerrankin minulta ei löydy mitään tulkintaa.
Melko pian tämän jälkeen kimppuuni hyökkäsi joitakin eläimiä, mutta en enää muista mitä ne olivat. Mahdollisesti sikoja, koiria, tai pieniä hevosia. Olisi pitänyt kirjoittaa muistiin. Muistan että aivan kuin joku ääni olisi kannustanut minua taistelemaan niitä vastaan ja nousemaan ylös, mutta en uskaltanut nousta yrittäessäni suojata itseäni mahdollisimman tehokkaasti.


Kolmanteen kohtaukseen liittyi myös taistelua.
Olin nyt selkeästi oma itseni, mutta vanhempana, yli 30 vuotiaana. Olin ilmeisesti muuttanut takaisin vanhaan kotikylääni, taloon jossa asuin lapsena. Pari kylän miestä tuli toivottamaan minua tervetulleeksi, ja kertoivat että heillä oli aina tapana tapella kunnolla uusien tulokkaiden kanssa.

Kylässä kylän tavalla, ajattelin, ja aloimme mäiskimään. Se oli sellaista tervehenkistä, reipasta nujakointia jossa tarkoituksena ei ollut satuttaa toista vaan päästää vain höyryjä pihalle. Siihen ei liittynyt vihan ja pelon tunteita jotka yleensä ovat läsnä unieni taisteluissa; tämä oli vain hauskanpitoa.
Minä jäin viimeisenä pystyyn ensimmäisestä erästä. Tunnelma oli hyväntuulinen. Sovimme, että jatkamme hutkimista myöhemmin.