Väsymätön konstaapeli ja muita unia

Nukuin erittäin sikeästi. Monista yön aikana näkemistäni unista muistan kolme lyhyttä pätkää, herättyäni kahteen otteeseen kirjoittamaan niitä ylös. (tästä on tullut jo automaattinen tapa, herään usein mielenkiintoisen unen jälkeen vaikka en edes tiedostaisi uneksivani.)

Ensimmäiseen muistamaani uneen liittyi mahdollisesti jokin pidempi tarina, mutta se on enimmäkseen pyyhkiytynyt mielestäni. Unessa minä - tai unen hahmo jonka kautta koin unen - ja joku naispuoleinen ystäväni olimme kulkeneet pitkän matkan maanalaisia tunneleita pitkin. Olimme väsyneitä, mahdollisesti haavoittuneitakin, ja vielä oli jäljellä pitkä kiipeäminen korkeaan torniin - en tiedä miksi.

Viimeisessä maanalaisessa huoneessa meitä vastassa oli ystävällinen poliisikonstaapeli. Hän oli hyvin pitkä, yli parimetrinen, ja erittäin vahvan ja reippaan oloinen. Hän halusi auttaa minua ja ystävääni kaikin tavoin, ja suostui kantamaan meidät molemmat ylös radiotorniin.
Oli selvää että kahden aikuisen ihminen kantaminen lukuisia portaita ylös ei käynyt hänen voimilleen juuri lainkaan, mutta torniin meneminen ahdisti häntä jonkin verran. Ymmärsin että hän pelkäsi korkeita paikkoja, mutta oli valmis taistelemaan pelkoaan vastaan auttaakseen meitä.

Tämä ei tullut unessa esille millään tavalla, mutta muistan ajatelleeni että konstaapeli saattoi olla robotti. En osannut muuten selittää hänen suuria voimiaan. Tämä ajatus, yhdessä hänen sydämellisen luonteensa kanssa toi mieleen tv-sarja Eurekan apulaissheriffi Andyn, vaikka tämä ei näytäkään lainkaan uneni hahmolta.


Toinen muistamani kohtaus on pitkästä sarjasta unia jotka liittyivät entiseen kotikylääni, ja joilla oli keskenään hyvin vähän tekemistä. Muistamassani tilanteessa olin kyläkoulun pihalla, kävelin nurmikentällä, kun sain todistaa eriskummallista näkyä. Hevonen ilman ratsastajaa ja lampaalla ratsastava tyttö laukkasivat kilpaa nurmikentällä. He kulkivat vastapäivään. Tämä tuntui jostain syystä hyvin merkitykselliseltä, vaikka kerrankin minulta ei löydy mitään tulkintaa.
Melko pian tämän jälkeen kimppuuni hyökkäsi joitakin eläimiä, mutta en enää muista mitä ne olivat. Mahdollisesti sikoja, koiria, tai pieniä hevosia. Olisi pitänyt kirjoittaa muistiin. Muistan että aivan kuin joku ääni olisi kannustanut minua taistelemaan niitä vastaan ja nousemaan ylös, mutta en uskaltanut nousta yrittäessäni suojata itseäni mahdollisimman tehokkaasti.


Kolmanteen kohtaukseen liittyi myös taistelua.
Olin nyt selkeästi oma itseni, mutta vanhempana, yli 30 vuotiaana. Olin ilmeisesti muuttanut takaisin vanhaan kotikylääni, taloon jossa asuin lapsena. Pari kylän miestä tuli toivottamaan minua tervetulleeksi, ja kertoivat että heillä oli aina tapana tapella kunnolla uusien tulokkaiden kanssa.

Kylässä kylän tavalla, ajattelin, ja aloimme mäiskimään. Se oli sellaista tervehenkistä, reipasta nujakointia jossa tarkoituksena ei ollut satuttaa toista vaan päästää vain höyryjä pihalle. Siihen ei liittynyt vihan ja pelon tunteita jotka yleensä ovat läsnä unieni taisteluissa; tämä oli vain hauskanpitoa.
Minä jäin viimeisenä pystyyn ensimmäisestä erästä. Tunnelma oli hyväntuulinen. Sovimme, että jatkamme hutkimista myöhemmin.

Mörkö

Näin tämän unen pari yötä sitten, mutta se palautui taas mieleeni viime yönä, kun kuljin toisen uneksijan samoissa maisemissa ja selitin aiemman unen tapahtumia.

Uni sijoittui jälleen kerran entiseen kotikylääni. Juoksin nopeaa vauhtia erästä syrjäistä hiekkatietä pitkin, eikä ollut tietoakaan unessa yleensä esiintyvästä juoksemisen vaikeudesta.
Tulin risteykseen jossa hiekkatie yhdistyi kylätiehen ja jatkon juoksemista. Kannoin selässäni säkkiä, mutta en tiedä mitä siinä oli.
Eräs tuolta kylältä tuttu pariskunta käveli vastaan ja tervehdin heitä ohi juostessani. Mietin mahtoivatko he tunnistaa minua kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta ainakin he tervehtivät takaisin. Tiellä kulki myös paljon lapsia jotka olivat kaikki enimmäkseen samannäköisiä. Oletin että he olivat tuon pariskunnan lapsia, mutta jälkeenpäin ajatellen he ehkä edustivat tuon kylän seuraavan polven asukkaita. Haluan ajatella että tuo kylä elää yhä, eivätkä kaikki vain vanhene tai muuta pois isoihin kaupunkeihin.

Saavuin hiekkahautana tunnetun alueen reunalle, joka on unimaailmassa jo kokonaan eri ympäristö. En mennyt avoimelle hiekkahaudalle, vaan jäin metsän varjoon. Kurkkuani kuivasi juoksemisen jäljiltä ja join vettä. Heräsin tässä vaiheessa hetkeksi juodakseni, mutta en ollut muistanut ottaa vesipulloa sängyn vierelle. Nukahdin taas ja uni jatkui keskeytyksettä, ja janoni oli tyydytetty.

Tässä vaiheessa minulle valkeni ajatuksia jotka liittyivät tuon nimenomaisen unen maailmaan. Olin Mörkö.
En tiedä tarkkaan mitä se tarkoittaa. Tiedän vain että minun kuului hiippailla varjoissa. Metsä oli pimeä, ja olen usein pelännyt siellä, niin unissa kuin valveillakin lapsuudessani. Mutta nyt minua ei pelottanut, sillä nyt tuo pimeys oli minun pimeyttäni, ja juuri sitä oli olla Mörkö. Hyppäsin mättäälle ja sulauduin pimeyteen.

Myöhemmin, herättyäni taas pari kertaa tässä välissä, olin jo toisessa unessa mutta yhä tuolla samalla paikalla. Tällä kertaa seuranani oli tyttö, minua muutaman vuoden nuorempi, jota koulutin Möröksi. Opetin kuinka metsässä liikutaan ja kuinka kadotaan varjoihin.
Olennaisena osana koulutusta hänen piti myös kantaa laukkuja joissa oli raskaita metallikuulia. Tarkoituksena oli kaiketi kohottaa kuntoa. Unessa selitin tämän jotenkin sillä tavalla, että hänen täytyisi päästä varjoihin "jo ensimmäisellä loikalla".
Tyttö ei muistuttanut ketään tuntemaani henkilöä. Hän saattoi olla osa alitajuntaani jonka olen kohdannut unissa aiemminkin, mutta kasvot eivät jääneet mieleen, enkä kuullut hänen nimeään.

Syystä tai toisesta en jaksanut kirjoittaa unta ylös vielä eilen, kunnes sitten viime yön unessa liikuin erään toisen uniblogin pitäjän kanssa hiekkahaudan alueella, ja selostin tarkkaan tuon mörköunen.
Siinä unessa hiekkahauta oli täynnä rakennuksia, ikivanhoja ymmärtääkseni, ja ehkä tuttuja toisista unista. Siellä oli rakennusmiehiä jotka olivat täyttä vauhtia purkamassa näitä rakennuksia, ja se täytti minut surulla ja vihalla. Suunnittelin sabotoivani rakennustöitä jotenkin, mutta en tiennyt miten.

Eläimiä lentokoneessa

Jotkut unien tarinat tuntuvat ikäänkuin kasvavan taaksepäin siitä hetkestä jolloin ne näkee. Tarina ei ala siitä hetkestä jona minä alan sitä havainnoimaan, vaan se on tapahtunut jo hyvän aikaa jossain muualla. Tämä tietysti pätee kaikkiin tarinoihin eikä vain uniin, kirjoissakin tarina saattaa alkaa jo kauan ennen ensimmäistä sivua.

Tässä unessa oma tarinansa oli maatilan eläimillä jotka lensivät pienellä lentokoneella. He lensivät matalalla entisen kotitaloni lähellä, jossa vihainen koira jahtasi lintua. Se taisi olla jokin vesilintu joka ei osannut itse lentää. Minä seurasin näkymättömänä katsojana, ja jotenkin tiesin että lintu tulisi päätymään lentokoneeseen muiden eläinten kanssa.
Lentokone meni ohitse, ja näytti siltä että lintu ei voisi mitenkään päästä siihen kyytiin. Vaikka olin näkymätön ja olematon maailmassa, niin jollain selittämättömällä tavalla tartuin lintuun ja heitin sen kohti lentokonetta kun se meni ohi. Mutta se oli luultavasti turhaa, olisi se muutenkin päässyt, koska niin tarina vain oli menossa.
Sekä lintu että koira joutuivat lentokoneen imuun ja lensivät sen mukana ilmaan. Lintu pääsi koneen kyytiin ja koira tippui alas, onneksi kuitenkin johonkin lammikkoon. Minäkin olin leijaillut kuin huomaamatta ilmaan koneen mukana.

Myöhemmin olin samassa paikassa mutta eri ajassa ja eri unessa yhden ystäväni kanssa. Otin kuvia vanhasta pihakeinusta ja muista maisemista, ja puhuin tuosta paikasta. Hän sanoi jotain, että ei se paikka ole tärkeä vaan minä olen. Minä sanoin tarkalleen seuraavasti: "Ne paikat ovat minulle kuin satoa, ne jäävät eloon kun kuolen."
Unen mielikuvakielestä suomennetut lauseet ovat aina vähän hämäriä, mutta muistan vielä mitä tarkoitin tuolla. Heräsin lähes välittömästi tuon lauseen jälkeen jotta voisin kirjata kaikki avainsanat muistiin. Jokin vaisto aina herättää minut kirjoittamaan.

Haaste?

Taas jotain minkä uskon olleen eräänlainen haaste. Tällä kertaa hallitsevana tunteena oli pelko, tai oli ainakin tarkoitus olla.

Olin entisessä kotikylässäni, vanhan talomme kuistilla. Autoja kaahasi pitkin kylää, aina välillä ajaen myös pihamme poikki.
Tiesin uneksivani, joten yritin ajatella autot kadoksiin. Se ei kuitenkaan onnistunut ilman että unen rakenne olisi hajonnut, minulla oli liian vähän valtaa täällä. Mutta pystyin kuitenkin nopeuttamaan autoja ajattelemalla, ja saamaan ne törmäilemään puihin.
Yhdessä vaiheessa tuon kylän aikainen naapurini ajoi pihan poikki hyvin pienellä traktorilla. Huusin hänen nimeään mutta hän ei kuullut, joten laitoin hänen traktorinsa törmäämään puuhun.(hän ajoi hyvin hiljaa)
Hän jäi istumaan traktoriin selin minuun. Nyt tuli se tuttu tunne painajaisunista joka enteilee jotain pelottavaa, se joka yleensä saa minut suunniltani kauhusta vaikka tietäisinkin uneksivani. Mutta tällä kertaa pystyin jostain syystä suhtautumaan tilanteeseen maltillisesti. En lainkaan yllättynyt kun naapurini yhtäkkiä kääntyi minua kohti kauhea virne naamallaan ja päästäen korisevaa ääntä. Hän alkoi lähestyä minua, joten iskin häntä lujaa kasvoihin.
Tämän jälkeen kauhutunne oli ohitse, ja naapurini oli taas oma itsensä.

En ole varma selvisinkö haasteesta. Ehkä minun olisikin pitänyt löytää rakentavamapi ratkaisu tilanteeseen. Liian usein turvaudun (unissa) väkivaltaan kun pelko saa vallan.