Kellopelinainen

Uni tuntui seuraavan monia yhtäaikaisia tarinoita, joilla ei ollut paljoa tekemistä toistensa kanssa. Yhdessä unessa minä löysin pienen kellokoneiston rattaan. Toiseen uneen liittyi mekaaninen nainen ja hänestä kiinnostunut mies, jonka jostain syystä uskoin sotilaaksi.

Naisella ei ollut jalkoja, vaan hänet oli rakennettu jonkinlaiselle jalustalle. Hän oli myös ollut rikki vuosien ajan, ja hänen elämän liekkinsä oli ollut sammuksissa. Tämä tuntematon mies oli viettänyt vuosia häntä tutkien ja kunnostaen, ja etsien puuttuneita osia. Nyt nainen kykenisi jo liikkumaan ja puhumaan, mutta hänen sydämestään puuttui vielä yksi osa, joka sallisi hänen rakastaa.

Jossain vaiheessa kaksi unta liittyi yhteen, ja osuin paikkaan jossa vanha sotilas ja kellopelinainen olivat. Ymmärsin, että löytämäni ratas oli tuo puuttuva osa, ja tarjosin sitä sotilaalle. Hän otti sen vastaan surullisesti hymyillen.
Kysyin, eikö hän halua laittaa sitä paikoilleen ja käynnistää naista, jotta tämä voisi rakastaa häntä takaisin, sillä eikö hän itse olekin rakastanut tuota nukkuvaa konetta vuosien ajan?

En muista sotilaan vastausta sanatarkasti. Hän selitti, miten uskoi ymmärtävänsä kellopelikoneiston toiminnan jo lähes täydellisesti, ymmärtävänsä, "miten tieto kulkee koneistossa", ja että jostain syystä hän ei halunnut käynnistää naista ennen kuin löytäisi keinon muuttaa myös itsensä koneeksi.

Vaikka hän ei sanonut sitä ääneen, sain voimakkaan vaikutelman ettei hän halunnut asentaa ratasta myöskään siksi, että se pakottaisi naisen rakastamaan häntä. Koska sillä tavalla hänet oli rakennettu. Mutta jos hän olisi itse samanlainen kone, he voisivat olla keskenään tasaveroisia. 

Mina

Tämä oli merkillinen, romanttinen kummitustarina.

Olin toisessa elämässä, toisessa maailmassa. Tutkimme hylättyä taloa jonkun ystäväni kanssa. En muista tuosta toisesta elämästä mitään muuta, kuin mitä unesssa tapahtui, mutta pukeutumisestamme päätellen elimme jossain vaiheessa 1800-lukua. Talo oli tuossa vaiheessa ollut hylättynä jo kauan aikaa.

Uni eteni harppauksin, mahdollisesti siksi että tulisin pian heräämään ja oli tärkeä nähdä tarina loppuun. En muista kaikkea mitä talossa tapahtui, mutta selvitimme jotain mysteeriä. Erään käytävän päässä oli maalaus, vanha ja lahonnut, mutta siitä saattoi yhä erottaa punaiseen pukeutuneen naisen.

Uni harppasi taas eteenpäin, tai sitten muistikuvani ovat vain poissa. Olin yksinään käytävän päässä, revin maalausta pois kaksin käsin. Sen takaa oli paljastumassa ovi. Käytävällä minua kohti kulki kaksi aavetta; toinen oli maalauksen neito, toinen oli pitkä mies joka oli kätkenyt kasvonsa.

Jälleen uni otti harppauksen. Valveilla en enää muista, mitä kaikkea oli tapahtunut, mutta muistan tietäneeni unen aikana. Olimme vapauttaneet talon aaveet jostain kirouksesta. Naisen nimi oli Mina. Hän oli jonkinlainen aatelinen, kreivitär mahdolllisesti, tosin tarkka sana katosi mielestäni herätessäni - ja kasvonsa peittävä mies oli hänen henkivartijansa. On mahdollista, että mies oli ollut kuolleena huomattavan paljon naista pidempään.

He halusivat palkita meidät. Olisimme voineet saada rahaa, mutta sanoin ettemme halua mitään. (Ystävällänikään ei ollut vastalauseita.) Tajusin olevani rakastunut Minaan, ja hänen katseestaan näin, että tunne oli molemminpuoleinen.

Lähdimme talosta. Ystäväni lähti kävelemään tietä pitkin edellä jotta saisin jutella hetken aikaa rauhassa Minan kanssa. Hän kysyi, miksi en voi jäädä. Vastasin, että elän väärällä aikakaudella. (Tämä keskustelu antoi jotenkin ymmärtää, että Mina ei kenties varsinaisesti ollut kuollut, vaan näkemäni haamu oli jonkinlainen heijastus hänen omalta aikakaudeltaan, jonne hän pystyisi nyt palaamaan kun kirous oli murrettu.)
Halasimme viimeisen kerran, ja työnsin oven kiinni lähtiessäni. Muistan miten lopulliselta se kuulosti sulkeutuessaan.

Ystäväni käveli jo kaukana edellä hiekkatiellä. En pitänyt kiirettä. En kaivannut juttuseuraa, sillä halusin ajatella vain Minaa.


Uni loppui tähän. Se oli merkillistä, sillä en heti herännyt, vaan unen maailma vain ikäänkuin lakkasi hengittämästä. Tunnelma oli sama kuin elokuvateatterissa, kun filmi loppuu mutta ennen kuin teatterin valot syttyvät. Uni oli kertonut tarinansa, joten ei ollut enää syytä jatkaa tiellä kävelyä.

Talo tuntui sijaitsevan, monien muiden unieni tapaan, vanhassa kotikylässäni, muuan hiekkatien varrella. Kyseisessä paikassa ei tietääkseni ole taloa, ainakaan ei ollut kymmenen vuotta sitten. Olen kuitenkin liikkunut samalla alueella aiemmissa unissa.

Outo kartano

Selkeät muistikuvani tästä unesta alkavat keskeltä tarinaa. Olin jossain kartanossa, ja läsnä oli paljon muita henkilöitä ja tekeillä oli kaikenlaista, mutta en muista sen tarkempia yksityiskohtia, muuta kuin että useimmat kohtaamani henkilöt olivat varsin epäilyttäviä ja pelottaviakin. Kartano oli varsin suuri, ja paikka jossa itse olin koostui useista vierekkäisistä saleista joita erottivat vain ovet, eivät käytävät, vaikka yleensä unissani on nimenomaan paljon käytäviä.

Joku tummiin pukeutunut nainen - tärkeä hahmo unessa jollain tapaa - ehdotti että minun kannattaisi ehkä mennä tutkimaan kartanon kirkkoa. Jostain syystä noudatin neuvoa. Jotenkin vaistomaisesti tiesin että nainen tulisi perässäni, ja aikoisi kohdata minut jossain päin kyseistä kirkkoa. En odottanut kohtaamista suurella innolla.

Kirkko oli mielenkiintoisesti rakennettu kartanon sisään. Sen pääsali oli yhteydessä kartanon muihin saleihin, mutta ilmeisesti sen tärkeimmät osat olivat maan alla, ja juuri sinne minun piti mennä. Tapasin kirkkosalissa vanhan, ystävällisen naisen, joka vei minut hissillä maanalaisiin kerroksiin. Maan alla paikka oli yhdistelmä vanhoja kivirakenteita, ja terästä ja putkia. Siellä oli hyvin pimeää.

Vanha nainen oli ainoa unen hahmoista joka ei vaikuttanut millään tapaa pelottavalta. Juttelin hänen kanssaan ja rauhoituin jonkin verran. Kehuin, miten hieno talon kirkko on. Nainen myönsi että onhan se hieno paikka, sääli vain että se on paha. Niinpä tietysti, ajattelin lannistuneena, varmana että tästä tulee pelottava kokemus.
Kellari oli minulle jollain tapaa tuttu paikka, ja tiesin että se jatkui hyvin pitkälle, ja jostain kaukaa monien pelottavien käytävien tuolla puolen pääsisi taas ylös.
Kuljimme jonkin matkaa, ja olin jatkuvasti hämärän tietoinen, että tummiin pukeutunut nainen lähestyi jotakin toista reittiä. En halunnut kohdata häntä. Kerroin vanhalle naiselle että haluaisin mieluummin palata hissillä ylös, ja lähdimme kulkemaan takaisin hissiä kohti.

En yllättänyt hittojakaan kun hissi ei yhtäkkiä toiminutkaan. Se vain jotenkin sopi kuvioon. Vanha nainenkin alkoi vaikuttamaan hitusen huolestuneelta.
Hissin lähellä yläkertaan kulkivat teräksiset huoltoportaat. Näitä portaita laskeutui nyt nuori naispuoleinen sisäkkö. Tässä vaiheessa tulin tietoiseksi että koko kartano kuhisi hänen kaltaisiaan nuoria naisia, ja että heissä kaikissa oli jotain kummaa.
Kysyin sisäköltä, pääseekö portaita pitkin yläkertaan. Hän vastasi kieltävästi, mutta tiesin hänen valehtelevan. Sisäkkö alkoi nyt käyttäytyä jollain tapaa todella omituisesti, mutta en enää herättyäni muista, mitä hän teki. Muistan vain että se oli erittäin pelottavaa, ja samalla ärsyttävää. Tulin tietoiseksi, että kaikki talon väki, kenties vanhaa naista lukuunottamatta, yrittivät pakottaa minut seuraamaan jotain käsikirjoitusta. He halusivat minun tulevan kirkon kellariin ja kulkevan sen läpi, ja siksi hissi ei toiminut ja sisäkkö ei päästänyt minua portaisiin. Minä vain en halunnut seurata tätä käsikirjoitusta.

Myöhemmin olin taas yläkerrassa, tosin en muista miten pääsin sinne. Pelottavia sisäköitä oli nyt joka paikassa, ja he ahdistelivat minua ja yrittivät saada minua kulkemaan tiettyä reittiä. Yritin keksiä keinoja rikkoja sääntöjä, häiritä heidän aikeitaan. Erään huoneen pöydällä oli sanomalehti; käärin sen rullalle ja sytytin palamaan soihduksi. Uhkasin sytyttää koko talon palamaan jos he eivät jättäisi minua rauhaan.
Tunsin kuitenkin saman tien syyllisyyttä uhkauksestani; jostain syystä se tuntui liian rajulta. Tiesin myös, etten kuitenkaan toteuttaisi sitä, sillä niin kammottava paikka kuin tuo kartano olikin, se oli minusta samaan aikaan perhanan hieno paikka. Oikea kummitustalo, ajattelin, ei sellaista voi polttaa.

Heräsin näihin mietteisiin, pohtien kahtiajakoista suhtautumistani kartanoon ja sen asukkaisiin. Unen voimakkaimmat tunteet olivat pelko, ja toisaalta turhautuminen siksi että jouduin kokemaan pelkoa, ihan kuin olisin kokenut kaiken saman jo kyllästymiseen asti, ja kolmanneksi kuitenkin ihailu ja mielenkiinto kartanoa kohtaan, sillä vaikka en halunnutkaan esittää minulle määrättyä roolia tuossa unessa, niin se oli kuitenkin tavallaan jännittävää.

Ja ne sisäköt olivat tavallaan aika kauniita.

Väsymätön konstaapeli ja muita unia

Nukuin erittäin sikeästi. Monista yön aikana näkemistäni unista muistan kolme lyhyttä pätkää, herättyäni kahteen otteeseen kirjoittamaan niitä ylös. (tästä on tullut jo automaattinen tapa, herään usein mielenkiintoisen unen jälkeen vaikka en edes tiedostaisi uneksivani.)

Ensimmäiseen muistamaani uneen liittyi mahdollisesti jokin pidempi tarina, mutta se on enimmäkseen pyyhkiytynyt mielestäni. Unessa minä - tai unen hahmo jonka kautta koin unen - ja joku naispuoleinen ystäväni olimme kulkeneet pitkän matkan maanalaisia tunneleita pitkin. Olimme väsyneitä, mahdollisesti haavoittuneitakin, ja vielä oli jäljellä pitkä kiipeäminen korkeaan torniin - en tiedä miksi.

Viimeisessä maanalaisessa huoneessa meitä vastassa oli ystävällinen poliisikonstaapeli. Hän oli hyvin pitkä, yli parimetrinen, ja erittäin vahvan ja reippaan oloinen. Hän halusi auttaa minua ja ystävääni kaikin tavoin, ja suostui kantamaan meidät molemmat ylös radiotorniin.
Oli selvää että kahden aikuisen ihminen kantaminen lukuisia portaita ylös ei käynyt hänen voimilleen juuri lainkaan, mutta torniin meneminen ahdisti häntä jonkin verran. Ymmärsin että hän pelkäsi korkeita paikkoja, mutta oli valmis taistelemaan pelkoaan vastaan auttaakseen meitä.

Tämä ei tullut unessa esille millään tavalla, mutta muistan ajatelleeni että konstaapeli saattoi olla robotti. En osannut muuten selittää hänen suuria voimiaan. Tämä ajatus, yhdessä hänen sydämellisen luonteensa kanssa toi mieleen tv-sarja Eurekan apulaissheriffi Andyn, vaikka tämä ei näytäkään lainkaan uneni hahmolta.


Toinen muistamani kohtaus on pitkästä sarjasta unia jotka liittyivät entiseen kotikylääni, ja joilla oli keskenään hyvin vähän tekemistä. Muistamassani tilanteessa olin kyläkoulun pihalla, kävelin nurmikentällä, kun sain todistaa eriskummallista näkyä. Hevonen ilman ratsastajaa ja lampaalla ratsastava tyttö laukkasivat kilpaa nurmikentällä. He kulkivat vastapäivään. Tämä tuntui jostain syystä hyvin merkitykselliseltä, vaikka kerrankin minulta ei löydy mitään tulkintaa.
Melko pian tämän jälkeen kimppuuni hyökkäsi joitakin eläimiä, mutta en enää muista mitä ne olivat. Mahdollisesti sikoja, koiria, tai pieniä hevosia. Olisi pitänyt kirjoittaa muistiin. Muistan että aivan kuin joku ääni olisi kannustanut minua taistelemaan niitä vastaan ja nousemaan ylös, mutta en uskaltanut nousta yrittäessäni suojata itseäni mahdollisimman tehokkaasti.


Kolmanteen kohtaukseen liittyi myös taistelua.
Olin nyt selkeästi oma itseni, mutta vanhempana, yli 30 vuotiaana. Olin ilmeisesti muuttanut takaisin vanhaan kotikylääni, taloon jossa asuin lapsena. Pari kylän miestä tuli toivottamaan minua tervetulleeksi, ja kertoivat että heillä oli aina tapana tapella kunnolla uusien tulokkaiden kanssa.

Kylässä kylän tavalla, ajattelin, ja aloimme mäiskimään. Se oli sellaista tervehenkistä, reipasta nujakointia jossa tarkoituksena ei ollut satuttaa toista vaan päästää vain höyryjä pihalle. Siihen ei liittynyt vihan ja pelon tunteita jotka yleensä ovat läsnä unieni taisteluissa; tämä oli vain hauskanpitoa.
Minä jäin viimeisenä pystyyn ensimmäisestä erästä. Tunnelma oli hyväntuulinen. Sovimme, että jatkamme hutkimista myöhemmin.

Marmorikaupunki

Unessa oli kaupunki tai mahdollisesti huomattavan suuri linna, joka oli rakennettu jostain hiomattomasta, tummansinisestä kivilaadusta; mahdollisesti basaltista, saviliuskeesta tai tummasta marmorista. Herättyäni mielessä oli kuitenkin nimi "Marmorikaupunki", joten kutsun sitä siksi. Sen kujat olivat kapeita, ja pintansa ja kulmansa hyvin suoria. Useissa paikoissa oli nähtävissä valurautaisia portteja ja aitoja.

Yhdessä osassa kaupunkia oli rakennus jonka tiesin vankilaksi, mutta siitä käytettiin nimitystä bastion, tai ainakin tuon sanan muistin herättyäni.

Olin unessa hyvin nuori, ja liikuin kaupungissa jonkun itseäni vanhemman miehen kanssa. Hän oli jonkinlainen soturi, ja toimi henkivartijanani. Ymmärsin että joku halusi pahaa minulle, ja henkivartijani halusi saattaa minut suojassa ulos kaupungista.

Oli yö, ja liikkeellä ei vaikuttanut olevan ketään muuta meidän lisäksemme, mutta olimme hyvin varuillamme. Minä liikuin pääasiassa vesikanavia pitkin, niitä risteili katujen alla ja välillä avoimen taivaankin alla. Henkivartijani muistaakseni kulki kaduilla, oli mahdollista että viholliseni eivät etsineet häntä, ainakaan yhtä laajamittaisesti. Hän oli aina lähellä ja antoi minulle ohjeita. Vesi oli hyvin kylmää ja pimeässä yössä aivan mustaa, mutta en ollut peloissani.

Lopulta saavuimme bastionin lähelle, jossa monet kanavat yhdistyivät yhdeksi suureksi vesialtaaksi. Myös monet kadut johtivat tähän paikkaan. Täällä uskoin olleeni epämääräisesti tietoinen lähistöllä liikkuvista vartijoista, mutta he olivat liian kaukana huomatakseen minua.

Ihmettelin henkivartijaltani, että miksi hän oli tuonut minut keskelle kaupunkia, vaikka tarkoituksena oli ilmeisesti päästä pois sieltä. Hän selitti että minun oli hyvin tärkeää olla paikassa josta pääsisin tarvittaessa liikkumaan eri suuntiin, katuja tai kanavia pitkin. Tekeillä oli ilmeisesti paljon mistä en ollut tietoinen.

Mahdollisesti tässä vaiheessa heräsin ja kirjoitin kuumeisesti muistiin kaikki avainsanat jotka auttaisivat minua muistamaan unen myöhemmin. Olen iloinen että tein niin.

Näin jälkeenpäin muistellessa unen tarina jää yhä hämärän peittoon. Mutta kenties se ei ollut tärkeää. Marmorikaupunki oli tärkeä; pimeä, viileä, hiljainen. Taitavien käsien rakentama. Olen varma että sillä olisi paljon salaisuuksia kätköissään.

Klooni-Hitlerin murhe

Tuota, niin.

Hitler oli kloonannut itsensä valtakautensa varhaisina päivinä, ja jollain tavalla varmistanut että klooni herää eloon samalla hetkellä kun hän itse kuolee. Ja näinhän sitten kävikin.

Mutta klooni-Hitler oli eri mies. Hän ei ollut käynyt läpi samoja kokemuksia kuin toinen puoliskonsa, eikä ollut muuttunut yhtä vihaiseksi ja julmaksi. Hän oli suorastaan surun murtama ymmärrettyään, mitä hirveyksiä alkuperäinen Hitler oli tehnyt. Häpeissään hän ajoi viiksensä ja jäi elämään salanimellä.

Yhdessä vaiheessa unta hän eli saman katon alla juutalaisperheen kanssa.

Tyttö joka tiesi kuolevansa

Seisoin autiolla metsätiellä nuoren naisen kanssa. Oli kesäyö. Tie sijaitsi joko vanhassa kotikylässäni, tai sitten nykyisessä kotipaikassani lähellä useassa aiemmassa unessa esiintynyttä sijaintia. Tai sitten se oli noiden kahden paikan sulautuma.

Nainen oli kuolemaisillaan, tai niin hän ainakin uskoi. Hän tiesi tarkalleen kuolinhetkensä ja se oli lähestymässä. Minä uskoin että pystyisin jotenkin estämään sen, ja yritin vakuuttaa hänet tästä, mutta hän ei halunnut sitä. Hän pyysi minua kävelemään pois, koska hän halusi kuolla yksin.

Myöhemmin, kokonaan toisessa unessa ja paljon lähempänä valvetilaa, olin omassa asunnossani. Nainen makasi sängylläni, ja nyt tiesin että hän oli vain hetken päässä kuolemasta. Hän sanoi: "Tule mukaani." En usko hänen tarkoittaneen että minun pitäisi kuolla hänen kanssaan, vain että hän halusi minun olevan kanssaan lähdön hetkellä.
Kävin makaamaan hänen viereensä ja syleilin häntä, mutta hän oli jo poissa. Yritin turhaan kutsua häntä. Siinä maatessa uni haihtui hitaasti ympäriltäni, ja heräsin epätavallisen viileään kesäpäivään.

Muistaakseni nainen kertoi nimekseen Aurora.