Haavoittunut goblin

Olin paikassa joka tuntui koostuvan loputtomasta määrästä hämäriä huoneita ja käytäviä, kuin hemmetin iso kartano jonka pohjakaavassa ei ollut mitään logiikkaa. (mikä onkin minusta paras tapa rakentaa hemmetin iso kartano.)
Tämänkaltaiset ympäristöt ovat usein toistuvia unissani, tosin useimmiten olen niissä yksin. Tällä kertaa siellä hiippaili paljon muitakin olentoja, enimmäkseen ihmisiä, mutta myös epämääräisempiä tyyppejä.

Jossain vaiheessa löysin haavoittuneen goblinin. Tunnistin sen erään ystäväni lemmikiksi/apulaiseksi(unen maailmassa tietysti, oikeasti tämä henkilö kasvattaa kissoja), joten otin välittömästi tehtäväkseni auttaa otusta.



Goblin ei kyennyt kävelemään joten kannoin sitä, mikä oli helppoa koska se oli noin kissan kokoinen (ja raapi yhtä hullusti). Tiesin että minun tulisi saattaa se kotipaikkaansa. Goblinien koti sijaitsi onneksi tuon järjettömän rakennuskompleksin sisällä, mutta valitettavasti hyvin syvällä kellareissa, ns. "pimeällä alueella", jonne ei olisi hyvä mennä yöaikaan. Aamunkoittoon oli vielä muutama tunti (kuten oli valvemaailmassakin, taisin nähdä tämän unen joskus aamukolmen ja -kuuden välillä), mutta minun oli pakko mennä silti.

Heti astuttuani pimeälle alueelle en enää kohdannut muita eläviä olentoja. Huoneet ja käytäväkin olivat täällä järjestään pimeitä, tosin useimmissa oli valokatkaisija.
Tässä vaiheessa huomasin alkavani käyttäytymään samalla tavalla kuin useimmissa unissa, joissa kuljen vastaavanlaisissa labyrinteissä: aina siirtyessäni seuraavaan huoneeseen sammutin aiemmasta huoneesta valot, ja suljin oven perässäni. Teen niin aina. Aloin pohtimaan tätä ääneen, kuin olisin jutellut jollekulle. Goblinille ehkä, vaikka en ole varma ymmärsikö se puhettani. Tämän jälkeen aloin myös tietoisesti jättämään valoja päälle.

Lopulta pääsin goblinien kotipaikkaan. Uni taisi loppua jonnekin näille main. Yhtäkään muuta goblinia ei vielä ollut näkyvissä, mutta jotenkin vain tiesin että olin saapunut perille, ja pimeän alueen painostava pelontunne oli vaihtunut turvallisuudentunteeseen.

Mietteitä:
Goblin ilmestyi uneeni luultavasti siksi, että olen lyhyen ajan sisällä lukenut sattumalta kaksi näihin olentoihin liittyvää kirjaa; Terry Pratchettin Snuff ja Jim C. Hinesin Goblin Quest.
Perinteisesti goblinit ovat fantasiakirjallisuuden ja -pelien yleisin roskarotu, oletusarvoisesti paha rotu joita sankarit saavat tappaa mielin määrin tuntematta huonoa omatuntoa. Molemmat mainitsemani kirjat ottivat aiheeseen epätavallisemman lähestymistavan. Samoin tekee myös nettisarjakuva Goblins.

Mutta entä nuo loputtomat labyrintit joita niin usein kahlaan unissani? Miksi minulle on aina niin tärkeää sulkea ovet ja sammuttaa valot perässäni? Ehkä yritän estää jotakuta pääsemästä jäljilleni. En tiedä. Täytyy uneksia vielä lisää ennen kuin saatan tajuta tämänkään mysteerin merkityksen.

Driroure

Driroure oli pienen pieni kylä keskellä metsää, asumaton jo vuosien tai ehkä jopa vuosisatojen ajan. Jostain kumman syystä siellä oli punaisia pääkalloja aidanseipäiden päällä.

Ei hirveästi muuta kerrottavaa tästä unesta, mutta pidän tärkeänä kirjoittaa sen ylös, koska suunnittelen käyttäväni näitä romaanin aineksina joku päivä.

Räätälin oppipoika

Sivumennen sanoen, olen alkanut panemaan merkille miten unissani on erilaisia läsnäolon tasoja. Täytyy uneksia lisää ennen kuin osaan määritellä sen tarkemmin, mutta karkeasti jaotellen alimmilla tasoilla olen vain aineeton sivustaseuraaja, pystyn vain havainnoimaan mitä unessa tapahtuu mutta en omaa siellä varsinaista olemusta, hädintuskin edes mitään aisteja. Kukaan unien hahmoista ei näe minua näissä unissa, joitakin harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta.
Näillä alimmilla tasoilla myös uni on paljon alttiimpi muutoksille ja tulkinnanvaraisuuksille, jokin pieni ajatus saattaa muuttaa unen tapahtumia, ja herättyä on vaikea muistaa tarkalleen tapahtumien kulkua.

Korkeammille tasoille mennessä olen itse enemmän läsnä unissa, ja aistihavainnot tuntuvat aidommilta. Maa tuntuu kovalta jalkojen allla, viileys tuntuu iholla, kipuakin voi tuntea. Korkeammilla tasoilla on myös yhä vaikeampi vaikuttaa unen kulkuun. Satunnaiset ajatukset eivät enää muuta tapahtumia, vaan joutuu ponnistelemaan äärimmäisesti voidakseen aiheuttaa suoria muutoksia, ja se johtaa helposti unen rikkoutumiseen ja heräämiseen.

Ehkä myöhemmin saan rustattua jonkinlaisen asteikon. Tosin sitä ei luultavasti voi soveltaa yleispätevästi, jokainen kun uneksii omalla tavallaan. Olisi silti kiintoisaa tietää, kokeeko kukaan muu omissa unissaan samanlaisia "läsnäolon tasoja"?

Joka tapauksessa, tämänpäiväisessä unessa olin suhteellisen matalalla tasolla. Seurasin tilannetta jossa rikas mies oli tyttärensä kanssa räätälin vastaanotolla. Räätäli oli äkkipikainen, nöyristelyyn taipuvainen mies, jolla oli hieman jälkeenjääneeltä vaikuttava oppipoika. Ymmärsin että oppipoika ja rikkaan miehen tytär olivat rakastavaisia, mutta aikuiset eivät luultavasti tätä tienneet.

Rikas mies teki suurta vaatetilausta. Oppipoika kirjoitti kaiken muistiin samalla kun räätäli keskusteli asiakkaan kanssa. Osa vaatteista tuli ehkä miehelle itselleen, osa hänen tyttärelleen. Vaatteet eivät kuitenkaan olleet syy miksi mies oli tullut tänne.
Ehkä hän pyrki ensin arvioimaan voiko luottaa räätäliin. Jossain vaiheessa rikas mies kuitenkin päätti uskoutua tälle. Tämä ei ollut hänen kotimaansa. Tämä oli kolmas "maailma" jonne hän oli päätynyt kotoa lähdettyään. (sivuhuomautus: unen kieli kääntyi mielessäni yhtä aikaa suomen kielen sanaan "maailma" ja englanninkielen sanaan "realm".)
Miehen omaa kotimaailmaa ei ollut enää olemassakaan, sen oli pahantahtoinen noita hävittänyt polttamalla kartan josta tuo maailma oli luotu. Samalla hän oli polttanut kasapäin muita karttoja.

Mies meni asiaan: hän halusi että räätäli tekee hänelle avaimen. En ole varma tuliko se tehdä kankaasta vai mistä, vai miksi siihen tarvittiin juuri räätäliä, mutta sellaista hän vain halusi. Hän antoi tarkat ohjeet, ja avain tuli voida jakaa kahteen osaan. Tämä kaikki liittyi jollain tavalla olennaisesti miehen historiaan ja tuohon mainittuun noitaan.

Kun kauppatavarasta oli sovittu, mies otti puheeksi hinnan. Räätäli alkoi heti nöyristelemään ja voivottelemaan että eihän hän kehtaa pyytää penniäkään niin arvostetulta asiakkaalta. Mies sieti räätälin riehumista jonkin aikaa, ja vaiensi tämän sitten saadakseen puheenvuoron. Hän lupasi räätälille tyttärensä käden maksuksi kaikesta.

Räätäli suostui ilomielin, himo silmissään. Kaupat tehtiin. Tyttö ja oppipoika silmäilivät toisiaan. En usko että kummallakaan oli aikomusta jäädä odottelemaan häiden toteutumista.

Smithor

Tämä uni sijoittui post-apokalyptiseen maailmaan, joka ainakin unen tarkastelemassa ympäristössä oli hedelmätöntä hiekka-aavikkoa. Unen alussa joku nainen oli tutkimassa bunkkeria ruokatarvikkeiden toivossa. Bunkkerin maanpäällinen osa oli vähän kuin autotalli jonka ovenpuoleinen seinä puuttui kokonaan, ja perällä oli hissi josta päästi maanalaisiin kerroksiin.

Mies saapui paikalle, joskaan hän ei ollut aivan täysin ihminen. En muista hänen ulkonäköään, ainoastaan sen että hän ei näyttänyt normaalilta. Hän keskusteli naisen kanssa, ja huomasi sitten tämän vaatteet. Vaatteidenkaan tarkkaa ulkonäköä en muista, mutta tiedän että ne olivat jonkin legendojen sankarin merkki. (Fallout 2 -vaikutteita, mahdollisesti)
Outo mies tulistui ja alkoi syyttämään naista siitä, että tämä pukeutui näihin vaatteisiin ilman oikeutusta. Nainen säikähti ja perääntyi bunkkerin perälle, ja laskeutui hissillä alempiin kerroksiin. Mies jäi tutkimaan maanalaista kerrosta.

Bunkkerin ulkopuolella kulki resuinen maankiertäjä nimeltä Smithor. Hän oli seurannut tilannetta ja lähestyi nyt outoa miestä hyvin epävarmasti. Ja yhtäkkiä minä olin Smithor, ja tunsin kaikki hänen tunteensa. Pelkäsin että mies luulisi minun hyökkäävän ja ampuisi, joten tein läsnäoloni tiettäväksi.
Mies huomasi minut mutta ei tervehtinyt. Hän jatkoi paikan tutkimista ärsyyntyneen oloisena. Smithor/minä siirryin lähemmäksi ja aloin juttelemaan niitä näitä. Kysyin haluaisiko hän tehdä kauppaa, ja näytin ruokatarvikkeita joita kannoin säkissäni. Hän ei ollut kiinnostunut.

Yhtäkkiä mies kuitenkin muuttui - jos ei nyt ystävällisemmäksi niin ainakin lähestyttävämmäksi. Kenties juuri tässä vaiheessa hän oli edennyt loppuun pohdiskeluissaan ja ymmärtänyt että hänen kohtaamansa nainen todellakin oli joku legendan sankari, eikä huijari.
Outo mies avasi omat kantamuksensa ja tarjosi minulle leipää pyytämättä mitään vastineeksi. Ilahtuneena tarjosin omaa kassiani ja sanoin että hän saisi ottaa mitä haluaa. Hän valitsi juuston. (vasta herättyäni huomasin unen epäkohdan, miten edam-juusto on säilynyt kuumassa autiomaailmassa jossa toimivia jääkaappeja ei ole.)

Lähdimme kävelemään pois bunkkerin luota. Outo mies oli matkalla jonnekin ja halusi kulkea minua nopeammin, joten hyvästelimme. "Menehän, cowboy", muistan sanoneeni hänelle, vaikka en ymmärräkään miksi.

Seurasi erityinen hetki jota en kykene pukemaan sanoiksi, mutta yritän. Katsellessani kun muukalainen katosi nopeasti autiomaahan, uni tuntui hetken ajan äärimmäisen elävältä ja intensiiviseltä. Tunsin pitkän matkan uupumuksen ja kuuman tuulen kasvoillani, tunsin miten hiekanjyväset raapivat poskiani. Pienen hetken ajan olin täydellisesti unen maailmassa. Ymmärsin hetken katoavaisuuden ja hiljennyin nauttimaan siitä niin kauan kuin sitä kesti.

Sitten hetki oli ohitse, ja aloin etääntyä unesta. Tiedostin vielä hämärästi että oudon miehen kohtaama nainen oli lähtenyt bunkkerista ja seurasi nyt minua. Päätin odottaa häntä ja jakaa saamani leivän hänen kanssaan.

Ja sitten minä olin poissa, mutta en usko sen vaikuttavan Smithoriin joka jäi omaan maailmaansa odottamaan naista, tuskin edes tietoisena että oli hetken ajan jakanut tietoisuutensa uneksijan kanssa.

Keijuja

Näin tänään jännittävän painajaisen. Se oli monella tapaa minulle melko tyypillinen kauhu-uni, mutta siihen liittyi mielenkiintoisia huomioita, joten haluan kirjoittaa sen muistiin.

Olin erään ala-asteaikaisen kaverini kanssa (käytetään hänestä nimeä Toni) tutkimassa jotain pelottavaa paikkaa. Piirrän taas kartan, osittain jotta pystyn selittämään paremmin, ja myös jotta yksityiskohdat eivät haihdu omasta mielestäni.

1 Täältä tulimme.
Huoneessa (tai oikeastaan se oli kapea, melkein käytävä, piirsin kartan huonosti mutta antaa olla) oli tikkaat joiden yläpäässä oli vipu. Nousin tikkaille ja käänsin vipua, lohkaisin jonkin onton vitsin Tomb Raideriin liittyen, ja huoneessa avautui toinen ovi. Toni astui ovesta ja ilmeisesti sulki sen perässään.

Nyt tulin yhtäkkiä tietoiseksi että tämä oli paha paikka, ja tiesin myös että jokin pelottava oli lähestymässä.
"Pahat paikat" ovat tyypillinen osa kauhu-uniani, samoin kuin hirvittävä vihollinen jonka ulkomuoto vaihtelee, mutta joka aiheuttaa minussa aina saman alkukantaisen pelon tunnun. Tässä unessa tunsimme viholliset "keijuina".

Normaalisti jos vihollinen kykenee "säikäyttämään" minut (ei ihan täysin sopiva termi, mutta lähin vastine jonka pystyn keksimään), uni hajoaa kohinaan ja minun on pakko herätä. Säikäyttäminen yleensä tarkoittaa että vihollinen kykenee jollakin tavalla yllättämään minut, mutta joskus riittää että se päätyy samaan huoneeseen kanssani. Tarkat säännöt vaihtelevat unien mukaan, mutta tuntemukset pysyvät enimmäkseen samoina.

Yleensä reagoin uhkaan yrittämällä paeta, tai herättämällä itseni jo ennen kuin ehdin säikähtää mitään, mutta tällä kertaa halusin vastustaa.
Vihollinen oli tulossa samasta portaikosta josta minä ja Toni olimme saapuneet. Linnoittauduin oven eteen (kohta 2 kartalla) ja painoin sitä kiinni olkapäälläni. Lietsoin itseäni vihaiseksi, koska tiesin että viha pitää pelon poissa. Ovea yritettiin puskea auki, mutta suututin itseäni aina vain lisää ja valmistauduin väkivaltaan. Sekin auttaa kummasti.

Lopulta paine hellitti, hyökkäys oli toistaiseksi ohitse. Menin etsimään Tonia, hän oli suljetun oven takana kohdassa 3. Hän nojasi seinää vasten kalpeana ja lamaantuneena. Tartuin häntä kädestä ja lähdin johdattamaan portaikkoon, joka oli ainakin sillä hetkellä turvallinen.

Portaita kulkiessamme tulin ajatelleeksi mahdollisuutta, että oikea Toni olisikin jo poissa, ja mukanani kulkeva henkilö olisi naamioitunut vihollinen. Heti tuota ajateltuani tunsin miten unimaailma itse alkoi harkita tuota mahdollisuutta. Tuolla hetkellä Toni oli Schrödingerin kissa, ei ollut vielä millään tasolla selvää kumpi hän oli.
Puhuin hänelle, ilmaisin ääneen epäilykseni hänen henkilöllisyydestään. Tuolla oli merkitystä unen kannalta, sillä se tarkoitti että en yllättyisi(ja säikähtäisi) mikäli hän paljastuisikin viholliseksi.

Myöhemmin olimme turvallisessa huoneessa, jossa oli maljassa jonkinlaista pyhää vettä, jonka tiesin vahingoittavan vihollisiamme. Tai ehkä keksin tuon säännön ja koko veden vasta sillä hetkellä? Joka tapauksessa, siitä tuli heti osa unen sisäistä maailmaa. Kaadoin maljan sisällön Tonin päälle, ja hän säilyi vahingoittumattomana. Hän oli ihminen. Laatikko avattiin ja kissa oli elossa. Uni hyväksyi keksimäni säännön.

Tällaiset sisäisen logiikan omaavat unet ovat minusta kaikista kiinnostavimpia, ja erittäin tervetullutta vaihtelua sellaisille arkisille sekamelskaunille jotka ovat lähinnä muistojen kertaamista.

Metrokaupunki

Lukemattoman monia metroasemia oli lähellä toisiaan, eri syvyyksissä  ja kaikki toisiinsa linkittyneinä. En muista että mistään olisi ollut pääsyä maan pinnalle. Metroasemat olivat kaikki hyvin puhtaita ja jotenkin ikävän modernin oloisia. Valaistus oli kattavaa mutta pehmeää, ja sävyltään kellertävää. Ajattelin paikkaa Metrokaupunkina, vaikka en tiedä oliko se kaupunki ensinnäkään. Vaan liikenneverkostolta se ei myöskään tuntunut, sillä asemilta ei päässyt muualle kuin toisille asemille. (mikä taas toi etäisesti mieleen hiljattain lukemani kirjan, Metro 2033 (linkki arvosteluun josta bongasin kirjan))

Joukko ihmisiä kulki asemien välillä, tai mahdollisesti ryhmiä oli useitakin. Paikka oli heille selvästi vieras ja he olivat varuillaan, eivät kuitenkaan peloissaan. Välillä paikalla oli myös joku hermostuttava tyttö; hän puhui asemalla kulkeville ihmisille pahansuopaan sävyyn, mutta ilmeisesti nämä eivät nähneet tai kuulleet häntä.

Unen loppuvaiheessa mielessäni kävi että Metrokaupunki oli yhteydessä erääseen aiemmassa unessani kohtaamaani ympäristöön, Terra Umbrumiin.

Punainen mylly

Unessa minä ja tyttöystäväni olimme junassa matkalla metsän halki. Ilta alkoi jo hämärtämään. Juna pysähtyi kesken kaiken, ja yhtäkkiä muistin mitä tulisi tapahtumaan. Tiesin että jos nousemme junasta ja kävelemme liian kauas, se jatkaa taas kulkuaan, mutta jos emme nouse, se jää vain pönöttämään paikoilleen. Tiesin myös että metsään jääminen tarkoittaisi että meidän on yövyttävä punaisessa myllyssä.

Nousimme junasta, enkä yllättynyt kun se lähti taas liikkelle. Yritimme juosta sitä kiinni, mutta turhaan. Tässä vaiheessa muistin hetken aikaa syvällä mielessäni että näen unta, ja tiesin että voisin kiskoa junan takaisin luoksemme, vaikka se luultavasti repisi koko unen kappaleiksi. Päätin kuitenkin olla tekemättä niin, sillä ajattelin että edessäoleva kokemus on jotain mikä täytyy kokea.

Punainen mylly seisoi keskellä harvaa metsää. Kenties tässä oli aikoinaan ollut alavaa maata ja mylly oli ollut kätössäkin. Nyt tiesin paikasta vain sen että sisällä piili jotain hirveää ja synkkää. Tyttöystäväni ei ollut lainkaan peloissaan.
Oli jo hyvin hämärää ja alue myllyn ulkopuolella oli täynnä varjoja. Poimin maasta puunpätkän ja olin vähällä hyökätä kaiken aikaa, sillä olin näkevinäni kaikkialla vihamielisiä olentoja, jotka kuitenkin osoittautuivat vain varjoksi.

Yhdessä vaiheessa unta kävin myllyn sisällä. Siellä oli pimeää, erotin vain jonkin laitteen keskellä huonetta, ja seiniä pitkin kiertävät portaat joista pääsi ylemmäs. Heti astuttuani ovesta sisälle korvani täyttivät hirveä kuiskailu ja painostava tunne, ja oli hankala ajatella selkeästi. Kuiskailu oli vähän samanlaista kuin tässä unessa.

Myöhemmin näimme jonkun uteliaan mutta vaarattomalta tuntuvan hahmon tornin pihamaalla, ja lähdimme seuraamaan sitä. Jatkoa en muista enää juurikaan, ja uni tuntui jo vaihtuneen toiseen.

Tulkintoja:
Kuten aina kohdatessani unissa jotain pelottavaa, en voi välttyä ajattelemasta asiaa siltä kannalta että ehkä pelkään vain koska en ymmärrä. Mitä tahansa myllyssä sitten olikin, se ei välttämättä ollut pahantahtoista, vaan ainoastaan yritti saada minuun kontaktia. Tätä vaikutelmaa vahvisti sekin, että tyttöystävääni ei pelottanut lainkaan.

Junaraide kiinnostaa myös. En ole kirjoittanut tänne ylös kaikkia uniani joissa on ollut juna, mutta luulen että pystyisin jo tässä vaiheessa piirtämään linjan missä unien junaraiteet kulkevat suhteessa valvemaailmaan. Tämän unen lopussa olin nimittäin tunnistavinani maisemia.

Mörkö

Näin tämän unen pari yötä sitten, mutta se palautui taas mieleeni viime yönä, kun kuljin toisen uneksijan samoissa maisemissa ja selitin aiemman unen tapahtumia.

Uni sijoittui jälleen kerran entiseen kotikylääni. Juoksin nopeaa vauhtia erästä syrjäistä hiekkatietä pitkin, eikä ollut tietoakaan unessa yleensä esiintyvästä juoksemisen vaikeudesta.
Tulin risteykseen jossa hiekkatie yhdistyi kylätiehen ja jatkon juoksemista. Kannoin selässäni säkkiä, mutta en tiedä mitä siinä oli.
Eräs tuolta kylältä tuttu pariskunta käveli vastaan ja tervehdin heitä ohi juostessani. Mietin mahtoivatko he tunnistaa minua kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta ainakin he tervehtivät takaisin. Tiellä kulki myös paljon lapsia jotka olivat kaikki enimmäkseen samannäköisiä. Oletin että he olivat tuon pariskunnan lapsia, mutta jälkeenpäin ajatellen he ehkä edustivat tuon kylän seuraavan polven asukkaita. Haluan ajatella että tuo kylä elää yhä, eivätkä kaikki vain vanhene tai muuta pois isoihin kaupunkeihin.

Saavuin hiekkahautana tunnetun alueen reunalle, joka on unimaailmassa jo kokonaan eri ympäristö. En mennyt avoimelle hiekkahaudalle, vaan jäin metsän varjoon. Kurkkuani kuivasi juoksemisen jäljiltä ja join vettä. Heräsin tässä vaiheessa hetkeksi juodakseni, mutta en ollut muistanut ottaa vesipulloa sängyn vierelle. Nukahdin taas ja uni jatkui keskeytyksettä, ja janoni oli tyydytetty.

Tässä vaiheessa minulle valkeni ajatuksia jotka liittyivät tuon nimenomaisen unen maailmaan. Olin Mörkö.
En tiedä tarkkaan mitä se tarkoittaa. Tiedän vain että minun kuului hiippailla varjoissa. Metsä oli pimeä, ja olen usein pelännyt siellä, niin unissa kuin valveillakin lapsuudessani. Mutta nyt minua ei pelottanut, sillä nyt tuo pimeys oli minun pimeyttäni, ja juuri sitä oli olla Mörkö. Hyppäsin mättäälle ja sulauduin pimeyteen.

Myöhemmin, herättyäni taas pari kertaa tässä välissä, olin jo toisessa unessa mutta yhä tuolla samalla paikalla. Tällä kertaa seuranani oli tyttö, minua muutaman vuoden nuorempi, jota koulutin Möröksi. Opetin kuinka metsässä liikutaan ja kuinka kadotaan varjoihin.
Olennaisena osana koulutusta hänen piti myös kantaa laukkuja joissa oli raskaita metallikuulia. Tarkoituksena oli kaiketi kohottaa kuntoa. Unessa selitin tämän jotenkin sillä tavalla, että hänen täytyisi päästä varjoihin "jo ensimmäisellä loikalla".
Tyttö ei muistuttanut ketään tuntemaani henkilöä. Hän saattoi olla osa alitajuntaani jonka olen kohdannut unissa aiemminkin, mutta kasvot eivät jääneet mieleen, enkä kuullut hänen nimeään.

Syystä tai toisesta en jaksanut kirjoittaa unta ylös vielä eilen, kunnes sitten viime yön unessa liikuin erään toisen uniblogin pitäjän kanssa hiekkahaudan alueella, ja selostin tarkkaan tuon mörköunen.
Siinä unessa hiekkahauta oli täynnä rakennuksia, ikivanhoja ymmärtääkseni, ja ehkä tuttuja toisista unista. Siellä oli rakennusmiehiä jotka olivat täyttä vauhtia purkamassa näitä rakennuksia, ja se täytti minut surulla ja vihalla. Suunnittelin sabotoivani rakennustöitä jotenkin, mutta en tiennyt miten.

Kätketty linnoitus

Uni alkoi erään kerrostalon rappukäytävästä. Joitakin sukulaisiani oli paikalla, ja he olivat hakkaamassa auki lattiaan kätkettyä luukkua, jonka alta paljastuivat pimeään johtavat portaat. Toinenkin luukku avattiin, ja sieltä paljastui kynttilöitä. Sytytin muutaman, ja ojentelin niitä ihmisille.

Lähdimme kulkemaan vanhoja kiviportaita alaspäin. Seinillä oli toisinaan kuvia valtavista, järkälemäisistä hahmoista, jotka toivat mieleen Shadow of the Colossus -pelin eponyymiset kolossit. Ohitimme joitakin ovia jotka eivät avautuneet. Ovet olivat suuria, mutta toisaalta aivan normaalin kokoisia keski-aikaiseen linnoitukseen, jollaiseksi luolan nyt uskoin, vaikka en tiedä miksi. Suljetut ovet jäivät kiinnostamaan minua tavattoman paljon, mutta en saanut tietää mitä niiden takana oli.

Jossakin vaiheessa kohtasimme puurakenteita, aivan kuin laivan osista rakennettuja. Löysimme kulta-aarteen, jonka uskoimme kuuluneen merirosvolle. Oli myös valtava ahjo ja palkeet. Ahjossa oli yhä hehkuva hiillos, mutta en osannut pitää sitä omituisena, koska uni oli käymässä muutenkin kevyeksi. Tavallaan tämä oli jo eri unta, kuin se missä vasta laskeuduimme portaita.
Emme myöskään olleet enää maan alla, vaan näin ikkunoita joista näkyi kerrostalon pihalle. Ymmärsin että osa luolasta ulottui itse kerrostaloon, taitavasti kätkettynä asuntojen väliin, ja ikkunat oli asennettu jotta ulkopuolelta ei huomaisi mitään epäilyttävää tyhjää kohtaa.

Barbaareja ja hevosia

Unessa esiintyi eri maiden barbaariheimoja, joilla kaikilla oli oma tietynlainen pukeutuminen ja jokin suosikkiase. Muuan hahmoni, Tarmo Verenhukka, oli barbaarien joukossa, ja hän kuului kirveitä suosivaan heimoon, vaikka kirjoitankin hänet miekan kanssa. Heimot eivät olleet hyvissä väleissä keskenään.

Myöhemmin eräässä toisessa unessa pakenin sotaa. Talutin hevosta juostessani, tai oikeastaan työnsin sitä edelläni kuin se olisi ollut auto josta on tankki tyhjänä. Sitten keksin että hevosella voi ratsastaakin.
Satulaa ei ollut, makasin vain hevosen selässä ja pidin sen kaulasta kiinni. Se totteli hämmästyttävän hyvin ohjausta, ja meni sinne minne halusinkin.

Myöhemmin, kokonaan toisessa unessa, istuin kuistilla juomassa teetä seuranani joku joka tuon unen maailmassa oli vaimoni, sekä joku hienosti pukeutunut ja hermostuttava kaveri josta emme kumpikaan oikein pitäneet.(ainakaan unen maailmassa. näin jälkeenpäin pidän kyllä.) Kerroin tuosta tottelevaisesta hevosesta, ja tuo lipevä kaveri muistutti minua että hevoset eivät ole luonnostaan sellaisia, vaan tottelevaisuus oli todennäköisesti julman koulutuksen seurausta. Hän painotti asiaa jollakin hunneihin liittyvällä kertomuksella, mutta en muista kuinka se kuului.

Toinen uneksija

Olin metsässä, tutussa uniympäristössä joka perustuu vahvasti erääseen vanhan kotikyläni alueeseen. Pieni metsäpläntti koulurakennuksen vieressä, paljon polkuja. Unessa alue on tietysti aina paljon suurempi.

Oli yö ja hiippailin poluilla. Olin hetkeä aikaisemmin ollut liikkeellä tyttöystäväni kanssa, mutta sitten olin kävellyt edelle ja nyt etsin häntä.
Näin taskulampun valon edessäpäin, ja ajattelin että se on hän. Jäin kiven taakse piiloon, ja valon tullessa kohdalle hyppäsin esiin. Mutta tulija olikin minulle vieras, säikähtäneen näköinen kalju, alaston mies. Hän sanoi jotain seuraavaa (hyvin vapaasti suomentaen) "Tämä paikka on tänään vilkas."
En muista tarkkoja sanoja, mutta suunnilleen noin hän sanoi. Vilkas, tai kiireinen, tai jotain, hän tarkoitti että ihmisiä oli liikkeellä paljon. Hän oli myös peloissaan.

Vastasin jotain epämääräistä ja lähdin eteenpäin. Myöhemmin löysin tyttöystäväni, ja sen jälkeen olimme molemmat eri unessa, jossa luulin olevani valveilla. Kerroin unestani, ja ajattelin tuota kaljua miestä. Mietin että ehkä hän oli toinen uneksija joka oli eksynyt samaan unimaailmaan kanssani. Ja että ilmestymiseni kiven takaa saattoi olla hänelle samanlainen järkyttävä kokemus kuin mitä itse toisinaan unissa koen. Minä en tarkoittanut hänelle pahaa, eivätkä välttämättä minua pelotelleet olennot omissa unissanikaan ole olleet pahantahtoisia.

Terra Umbrum

Tutkin monimutkaista vuoren sisään rakennettua kompleksia. Se saattoi mahdollisesti olla kaivos, tai sitten ei. Unen loppupuolella ymmärsin että paikkaa kutsuttiin nimellä Terra Umbrum, tosin minulla ei ole hajuakaan mitä se tarkoittaa.

Enimmän osan ajasta vietin junassa joka kulki vain edestakaisin yhtä tunnelinpätkää. Asemia oli muistaakseni viisi, ja ensimmäisen aseman nimi oli jostain syystä Koti.
Junassa oli turvallista olla, koska tykkäsin pysyä liikkeessä. Olin ehkä aiemmin käynyt syvemmällä luolissa, koska minulla oli hämäriä muistikuvia käytävien järjestyksestä(ainakin yksi käytävä kulki samansuuntaisesti junaraiteen kanssa), mutta enää en halunnut mennä sinne.
Yhdessä vaiheessa juna alkoi liikkumaan itsestään, mikä huolestutti minua. Olin tuolloin Koti-asemalla. Jälkeenpäin ajatellen joku saattoi ehkä tilata junan jollain toisella asemalla, mutta en tullut ajatelleeksi sitä unen aikana. Olisinkin luultavasti kauhistunut.
Pystyin joka tapauksessa pysäyttämään junan väliaikaisesti asemalle. Tein näin kakkosaseman kohdalla, jossa oli uloskäynti, ja juna jatkoi yksin matkaansa kohti ketä hyvänsä kuka sen oli kutsunut.

Lyhyen käytävänpätkän jälkeen pääsin ulos päivänvaloon. Alue oli karu ja kallioinen kaivanto, ja oviaukon edustalla oli muovikankaasta ja laudoista kasattuja hätäisiä seiniä, joiden tarkoitus ei kuitenkaan tuntunut olevan estää liikkumista. Ehkä ne olivat vain näkösuojana.

Tässä vaiheessa joku mies yritti estää minua kävelemästä seinien ulkopuolelle, ja suostutella palaamaan takaisin sisään. Paitsi että hän ei ollut tosissaan. Siihen liittyi jotain käsittämätöntä unilogiikkaa: oikeasti hän ei halunnut minun palaavan sisälle, mutta hän yritti kai todistaa jotain pointtia, ehkä saada minut myöntämään että tuo luolasto oli kauhistuttava.
Ja niin se olikin. Junassa en ollut tiennyt tai muistanut sitä, mutta tässä vaiheessa yhtäkkiä tiesin että Terra Umbrumina tunnettu paikka oli todella pelottava, ja että se oli ajanut useita ihmisiä itsemurhiin.(hirttäytymään, sanoivat muistikuvani.) Muistissani vilisi sekalaisia kuvia osin ruosteen peittämistä ruumiista. (Silent Hill lienee vaikuttanut, vaikka en osaa vetää suoraa yhteyttä mihinkään.)

Yritin selittää miehelle että tajuan kyllä, vaahtoaminen ei ollut tarpeen. Ymmärsin että hän oli itsekin tolaltaan. Valikoin sanani jotenkin seuraavasti: "Terra Umbrum on monien ihmismielien tuote. On ymmärrettävää että yhdelle mielelle on hyvin vaikeaa purkaa sitä."
En tiedä miksi sanoin noin.