Eläimiä lentokoneessa

Jotkut unien tarinat tuntuvat ikäänkuin kasvavan taaksepäin siitä hetkestä jolloin ne näkee. Tarina ei ala siitä hetkestä jona minä alan sitä havainnoimaan, vaan se on tapahtunut jo hyvän aikaa jossain muualla. Tämä tietysti pätee kaikkiin tarinoihin eikä vain uniin, kirjoissakin tarina saattaa alkaa jo kauan ennen ensimmäistä sivua.

Tässä unessa oma tarinansa oli maatilan eläimillä jotka lensivät pienellä lentokoneella. He lensivät matalalla entisen kotitaloni lähellä, jossa vihainen koira jahtasi lintua. Se taisi olla jokin vesilintu joka ei osannut itse lentää. Minä seurasin näkymättömänä katsojana, ja jotenkin tiesin että lintu tulisi päätymään lentokoneeseen muiden eläinten kanssa.
Lentokone meni ohitse, ja näytti siltä että lintu ei voisi mitenkään päästä siihen kyytiin. Vaikka olin näkymätön ja olematon maailmassa, niin jollain selittämättömällä tavalla tartuin lintuun ja heitin sen kohti lentokonetta kun se meni ohi. Mutta se oli luultavasti turhaa, olisi se muutenkin päässyt, koska niin tarina vain oli menossa.
Sekä lintu että koira joutuivat lentokoneen imuun ja lensivät sen mukana ilmaan. Lintu pääsi koneen kyytiin ja koira tippui alas, onneksi kuitenkin johonkin lammikkoon. Minäkin olin leijaillut kuin huomaamatta ilmaan koneen mukana.

Myöhemmin olin samassa paikassa mutta eri ajassa ja eri unessa yhden ystäväni kanssa. Otin kuvia vanhasta pihakeinusta ja muista maisemista, ja puhuin tuosta paikasta. Hän sanoi jotain, että ei se paikka ole tärkeä vaan minä olen. Minä sanoin tarkalleen seuraavasti: "Ne paikat ovat minulle kuin satoa, ne jäävät eloon kun kuolen."
Unen mielikuvakielestä suomennetut lauseet ovat aina vähän hämäriä, mutta muistan vielä mitä tarkoitin tuolla. Heräsin lähes välittömästi tuon lauseen jälkeen jotta voisin kirjata kaikki avainsanat muistiin. Jokin vaisto aina herättää minut kirjoittamaan.

Tähtisilmäiset olennot

Nainen kulki kaivosvaunuilla yhä syvemmälle kaivokseen. Välillä raide haarautui vasemmalle tai oikealle, ja hänen täytyi valita. Hän kävi aina vain ahdistuneemmaksi, kun jokin muistutti häntä menneisyydestään ja asioista joita hän häpesi.

Lopulta vaunut veivät huoneeseen ja hän nousi pois kyydistä. Huoneessa oli jokin ihmistä muistuttava olento tai ehkä liikkumaton nukke, en muista enää tarkkaan. Sillä oli valkoinen naamio jonka silmät tuikkivat kuin tähdet, ja sen pään päällä paloi kynttilä. Se alkoi puhumaan naiselle, muistutti jostakin joka liittyi tämän tyttäreen. Nainen alkoi itkemään syyllisyydentunnon vallassa.

Käytävästä hänen takaansa alkoi lähestyä hahmo joka oli aivan hänen tyttärensä näköinen. Se puhuikin naiselle, ja ensin tämä uskoi illuusion todeksi. Sitten hän havahtui jostain syystä ja illuusio murtui. Käytävän valot himmenivät ja tyttären hahmo katosi näkyvistä, vain tähtisilmät jäivät loistamaan pimeään.

Naamioitu nukke-olento muuttui nyt todella pelottavaksi. Uni hukkui kohinaan, enkä muista loppua enää.

Hieno ajatus: Teleskooppivyötärö

Tiedättekö niitä suurenmoisia ideoita joita unissa tulee, mutta jotka eivät toimikaan valvemaailmassa? Viime yön unet olivat täynnä sellaista. Ajatus liittyi siihen miten ihmisen on mahdollista venyä pituutta vyötärönsä kohdalta. Unessa vyötärö näytti venyessä mekaaniselta, teleskooppimaiselta. Kyse oli vain sen tajuamisesta että niin pystyy tekemään.

Tämänkaltaisia unioivalluksia tulee aina silloin tällöin, en ole kai aiemmin niistä tajunnut kirjoittaa. Muistan yhden tosi kaukaisen joka liittyi jotenkin aikamatkustamiseen, tai ehkä vain itse ajan luonteeseen. Olin herätessäni kirjoittanut ylös "silmukka", mutta en muista enää tarkalleen mitä yritin muistaa. Siihen kuitenkin liittyi sellainen ajatus, että on mahdollista törmätä eri ajasta olevaan omaan itseensä. Unessa ajelin jonkun poliisin kyydissä, ja hän tarinoi villistä nuoruudestaan, humalainen kaahari oli ollut. Ja kas, myöhemmin hänen nuori minänsä ajoi meitä vastaan. Tämän jälkeen muistan nähneeni raiteita kulkemassa pimeydessä.

Tummalla piirretty uni

Uni oli kuin mustekynällä piirrettyä sarjakuvaa. Sellaista jossa käytetään paljon viivoja tummien kohtien värittämiseksi. Olen nähnyt joissakin vanhoissa satukirjoissa tämmöistä kuvitusta, se ei ollut aivan täysin realistisuuteen pyrkivää, vaan muodot olivat vähän vinksahtaneita ja karikatyyrimäisiä. Luulen toisinaan nähneeni hahmojen puheet puhekuplina, toisinaan taas kuulin ne.

Useimmilla henkilöillä tuntui olevan pakkomielle lottoamiseen, myös katujen ja lattioiden alla asustavilla oudoilla olennoilla. Yhdessä kohdassa(ruudussa? sivulla?) kaksi vanhaa ihmistä istui sohvalla, ja pelästyivät kun lattia alkoi kupruilemaan jonkun liikkuessa siellä alla. Ensin he pelkäsivät lattian alla möyrivää olentoa, mutta sitten sieltä kuului puhetta ja he ymmärsivät olennon olevan vain tohkeissaan lottoamisesta.

Ainoat henkilöt jotka eivät jatkuvasti vaahdonneet veikkauksesta olivat muuan tyttö ja hänen ystävänsä, pienen pieni varjo-olento. Ymmärsin että varjo oli ollut läsnä talossa jo vuosia, mutta ei ollut ikinä puhunut mitään. Tyttö oli kuitenkin jatkuvasti puhunut sille ja esittänyt kysymyksiä.
Lopulta varjo puhui tytön kysyttyä jotain. En muista enää kysymystä, mutta muistan että varjo ei vastannut tuohon nimenomaiseen kysymykseen. Tärkeintä oli kuitenkin että hän oli viimeinkin alkanut puhumaan.

Muistan lopusta aivan erityisen kauniisti piirretyn ruudun. Varjo seisoi tytön ojennetulla käsivarrella, ja taustalla näkyivät hänen hymyilevät kasvonsa.

Hoitokoti

Kuljimme kaupungilla tummaihoisen, rastapäisen miehen kanssa. Paikka oli betoninen kävelytie rakennusten välissä, autoliikennettä ei ollut näkyvissä.

Tulimme johonkin rakennukseen, ja mies alkoi esitellä paikkoja. Se oli jonkinlainen hoitokoti tai sairaala, joka oli erikoistunut tietynlaisiin kasvuhäiriöihin, sellaisiin joissa jokin ruumiinosa on väärän kokoinen suhteessa muuhun ruumiseen.(en tiedä lääketieteellistä termiä tälle)
Paikka oli vanha puutalo joka oli kunnostettu klinikaksi, se ei ollut lainkaan laitosmainen, vaan hyvin kodikas. Monet potilaista eivät pystyneet kunnolla kävelemään, mutta heillä oli mukavat oltavat.

Minä ja rastapäinen mies istuimme sohvilla olohuoneessa, ja siellä oli myös tummaihoinen tyttö. Mies huomautti että minulla on sangen suuret korvat. Osoitin nenääni ja käsiäni, ja sanoin että nekin ovat ylisuuria. Me kaikki kolme nauroimme.
Tässä vaiheessa koiria juoksi huoneeseen. Yhdellä niistä oli hirmuisen suuret hampaat jotka tekivät siitä pelottavan näköisen, ja se myös äänteli pelottavasti. Mutta se heilutti häntää eikä käyttäytynyt muuten agressiivisesti, joten silittelin sitä ja yritin saada sen rauhoittumaan jotta se ei pelästyttäisi muita. Lopulta se lakkasikin murisemasta.

Konehuone

Yhdessä unessa juoksin läpi käytävien ja portaiden. Siirtymä tapahtui melkein huomaamatta, kun aloinkin kiipeämään portaita vain ylöspäin. Ymmärsin jättäneeni taakse äskeisen unen maailman, ja kulkevani nyt syvemmälle itseeni. Miksi juuri ylös eikä alas? Ehkä siksi että tuolla hetkellä symbolina toimi torni, siispä ylös päin kulkiessa menin "syvemmälle".
Tai sitten on mahdollista että todellakin kuljin kohti pintaa, tietoista mieltä. Sillä viimeisellä porrastasanteella en mennytkään vielä ihan ylös, vaan tuolla tasanteella olevasta ovesta. Sillä hetkellä tuntui erityisen merkitykselliseltä että se oli juuri tuon ylimmän kerroksen alapuolella.

Vanha tuttu kohina odotti. Se tunne kun jokin painajainen on lähestymässä ja herättämäisillään minut pelkoon. Mutta se ei mennyt niin pitkälle, uni ei mössääntynytkään kauhun tunteeseen. Tunsin jonkun läsnäolon. Se mikä väijyy aina ihan tietoisuuden rajalla, ja on valmis muuttumaan painajaiseksi kun torkahtaa kevyeenkin uneen. Mutta se ei tuntunut niin uhkaavalta nyt. Ehkä sen ei ole ollut tarkoituskaan tuntua ikinä uhkaavalta, mutta en vain ole tajunnut mistä on kysymys.
En ehkä tajunnut tälläkään kertaa, mutta tuntuu että edistyn.

Seuraavaksi menin ylimpään kerrokseen. Siellä oli suuria höyrykoneita ja putkia, teräksenvärisiä ja punamullan värisiksi maalattuja. Koneet eivät olleet tuolla hetkellä käynnissä, mutta eivät myöskään olleet pölyisiä tai ruosteisia. Ehkä nuo nimenomaiset masiinat hyrräävät vain kun olen hereillä?
Tietysti ne olisivat yhtä hyvin voineet olla tietokoneita tai helmitauluja, tai pelkkiä viivoja, ne olivat kuitenkin vain symboli. Nähtävästi minua viehättää ajatus että pääni sisällä olisi vanhanaikaisia höyrykoneita, joten sellaisina ne näyttäytyvät. :)
Siellä oli myös suuria pyöreitä ikkunoita jotka osoittivat yhteen ilmansuuntaan. Maisema oli vaakatasossa.

Pian tämän jälkeen uni vaihtui toiseen sulavalla siirtymällä.

Taas sotilaita

Jo kolmannen kerran lyhyen ajan sisään unessa oli kaasunaamareihin sonnustautuneita sotilaita. Tämä on kiintoisa ilmiö, minulla kun on suhteellisen harvoin näin selkeästi toistuvia kaavoja.
Kaasunaamari ei (luultavasti) ole tärkeä, sen toistuvuus on. Kaikille unille on myös ollut yhteistä että sotilaat ovat vihollisia, jotka haluavat joko tappaa tai vain alistaa minut tai edustamani ryhmän.
Ainakaan tähän mennessä heihin ei ole liittynyt painostavaa kauhun tunnetta, eikä "kohinaa".