Outo kartano

Selkeät muistikuvani tästä unesta alkavat keskeltä tarinaa. Olin jossain kartanossa, ja läsnä oli paljon muita henkilöitä ja tekeillä oli kaikenlaista, mutta en muista sen tarkempia yksityiskohtia, muuta kuin että useimmat kohtaamani henkilöt olivat varsin epäilyttäviä ja pelottaviakin. Kartano oli varsin suuri, ja paikka jossa itse olin koostui useista vierekkäisistä saleista joita erottivat vain ovet, eivät käytävät, vaikka yleensä unissani on nimenomaan paljon käytäviä.

Joku tummiin pukeutunut nainen - tärkeä hahmo unessa jollain tapaa - ehdotti että minun kannattaisi ehkä mennä tutkimaan kartanon kirkkoa. Jostain syystä noudatin neuvoa. Jotenkin vaistomaisesti tiesin että nainen tulisi perässäni, ja aikoisi kohdata minut jossain päin kyseistä kirkkoa. En odottanut kohtaamista suurella innolla.

Kirkko oli mielenkiintoisesti rakennettu kartanon sisään. Sen pääsali oli yhteydessä kartanon muihin saleihin, mutta ilmeisesti sen tärkeimmät osat olivat maan alla, ja juuri sinne minun piti mennä. Tapasin kirkkosalissa vanhan, ystävällisen naisen, joka vei minut hissillä maanalaisiin kerroksiin. Maan alla paikka oli yhdistelmä vanhoja kivirakenteita, ja terästä ja putkia. Siellä oli hyvin pimeää.

Vanha nainen oli ainoa unen hahmoista joka ei vaikuttanut millään tapaa pelottavalta. Juttelin hänen kanssaan ja rauhoituin jonkin verran. Kehuin, miten hieno talon kirkko on. Nainen myönsi että onhan se hieno paikka, sääli vain että se on paha. Niinpä tietysti, ajattelin lannistuneena, varmana että tästä tulee pelottava kokemus.
Kellari oli minulle jollain tapaa tuttu paikka, ja tiesin että se jatkui hyvin pitkälle, ja jostain kaukaa monien pelottavien käytävien tuolla puolen pääsisi taas ylös.
Kuljimme jonkin matkaa, ja olin jatkuvasti hämärän tietoinen, että tummiin pukeutunut nainen lähestyi jotakin toista reittiä. En halunnut kohdata häntä. Kerroin vanhalle naiselle että haluaisin mieluummin palata hissillä ylös, ja lähdimme kulkemaan takaisin hissiä kohti.

En yllättänyt hittojakaan kun hissi ei yhtäkkiä toiminutkaan. Se vain jotenkin sopi kuvioon. Vanha nainenkin alkoi vaikuttamaan hitusen huolestuneelta.
Hissin lähellä yläkertaan kulkivat teräksiset huoltoportaat. Näitä portaita laskeutui nyt nuori naispuoleinen sisäkkö. Tässä vaiheessa tulin tietoiseksi että koko kartano kuhisi hänen kaltaisiaan nuoria naisia, ja että heissä kaikissa oli jotain kummaa.
Kysyin sisäköltä, pääseekö portaita pitkin yläkertaan. Hän vastasi kieltävästi, mutta tiesin hänen valehtelevan. Sisäkkö alkoi nyt käyttäytyä jollain tapaa todella omituisesti, mutta en enää herättyäni muista, mitä hän teki. Muistan vain että se oli erittäin pelottavaa, ja samalla ärsyttävää. Tulin tietoiseksi, että kaikki talon väki, kenties vanhaa naista lukuunottamatta, yrittivät pakottaa minut seuraamaan jotain käsikirjoitusta. He halusivat minun tulevan kirkon kellariin ja kulkevan sen läpi, ja siksi hissi ei toiminut ja sisäkkö ei päästänyt minua portaisiin. Minä vain en halunnut seurata tätä käsikirjoitusta.

Myöhemmin olin taas yläkerrassa, tosin en muista miten pääsin sinne. Pelottavia sisäköitä oli nyt joka paikassa, ja he ahdistelivat minua ja yrittivät saada minua kulkemaan tiettyä reittiä. Yritin keksiä keinoja rikkoja sääntöjä, häiritä heidän aikeitaan. Erään huoneen pöydällä oli sanomalehti; käärin sen rullalle ja sytytin palamaan soihduksi. Uhkasin sytyttää koko talon palamaan jos he eivät jättäisi minua rauhaan.
Tunsin kuitenkin saman tien syyllisyyttä uhkauksestani; jostain syystä se tuntui liian rajulta. Tiesin myös, etten kuitenkaan toteuttaisi sitä, sillä niin kammottava paikka kuin tuo kartano olikin, se oli minusta samaan aikaan perhanan hieno paikka. Oikea kummitustalo, ajattelin, ei sellaista voi polttaa.

Heräsin näihin mietteisiin, pohtien kahtiajakoista suhtautumistani kartanoon ja sen asukkaisiin. Unen voimakkaimmat tunteet olivat pelko, ja toisaalta turhautuminen siksi että jouduin kokemaan pelkoa, ihan kuin olisin kokenut kaiken saman jo kyllästymiseen asti, ja kolmanneksi kuitenkin ihailu ja mielenkiinto kartanoa kohtaan, sillä vaikka en halunnutkaan esittää minulle määrättyä roolia tuossa unessa, niin se oli kuitenkin tavallaan jännittävää.

Ja ne sisäköt olivat tavallaan aika kauniita.

Väsymätön konstaapeli ja muita unia

Nukuin erittäin sikeästi. Monista yön aikana näkemistäni unista muistan kolme lyhyttä pätkää, herättyäni kahteen otteeseen kirjoittamaan niitä ylös. (tästä on tullut jo automaattinen tapa, herään usein mielenkiintoisen unen jälkeen vaikka en edes tiedostaisi uneksivani.)

Ensimmäiseen muistamaani uneen liittyi mahdollisesti jokin pidempi tarina, mutta se on enimmäkseen pyyhkiytynyt mielestäni. Unessa minä - tai unen hahmo jonka kautta koin unen - ja joku naispuoleinen ystäväni olimme kulkeneet pitkän matkan maanalaisia tunneleita pitkin. Olimme väsyneitä, mahdollisesti haavoittuneitakin, ja vielä oli jäljellä pitkä kiipeäminen korkeaan torniin - en tiedä miksi.

Viimeisessä maanalaisessa huoneessa meitä vastassa oli ystävällinen poliisikonstaapeli. Hän oli hyvin pitkä, yli parimetrinen, ja erittäin vahvan ja reippaan oloinen. Hän halusi auttaa minua ja ystävääni kaikin tavoin, ja suostui kantamaan meidät molemmat ylös radiotorniin.
Oli selvää että kahden aikuisen ihminen kantaminen lukuisia portaita ylös ei käynyt hänen voimilleen juuri lainkaan, mutta torniin meneminen ahdisti häntä jonkin verran. Ymmärsin että hän pelkäsi korkeita paikkoja, mutta oli valmis taistelemaan pelkoaan vastaan auttaakseen meitä.

Tämä ei tullut unessa esille millään tavalla, mutta muistan ajatelleeni että konstaapeli saattoi olla robotti. En osannut muuten selittää hänen suuria voimiaan. Tämä ajatus, yhdessä hänen sydämellisen luonteensa kanssa toi mieleen tv-sarja Eurekan apulaissheriffi Andyn, vaikka tämä ei näytäkään lainkaan uneni hahmolta.


Toinen muistamani kohtaus on pitkästä sarjasta unia jotka liittyivät entiseen kotikylääni, ja joilla oli keskenään hyvin vähän tekemistä. Muistamassani tilanteessa olin kyläkoulun pihalla, kävelin nurmikentällä, kun sain todistaa eriskummallista näkyä. Hevonen ilman ratsastajaa ja lampaalla ratsastava tyttö laukkasivat kilpaa nurmikentällä. He kulkivat vastapäivään. Tämä tuntui jostain syystä hyvin merkitykselliseltä, vaikka kerrankin minulta ei löydy mitään tulkintaa.
Melko pian tämän jälkeen kimppuuni hyökkäsi joitakin eläimiä, mutta en enää muista mitä ne olivat. Mahdollisesti sikoja, koiria, tai pieniä hevosia. Olisi pitänyt kirjoittaa muistiin. Muistan että aivan kuin joku ääni olisi kannustanut minua taistelemaan niitä vastaan ja nousemaan ylös, mutta en uskaltanut nousta yrittäessäni suojata itseäni mahdollisimman tehokkaasti.


Kolmanteen kohtaukseen liittyi myös taistelua.
Olin nyt selkeästi oma itseni, mutta vanhempana, yli 30 vuotiaana. Olin ilmeisesti muuttanut takaisin vanhaan kotikylääni, taloon jossa asuin lapsena. Pari kylän miestä tuli toivottamaan minua tervetulleeksi, ja kertoivat että heillä oli aina tapana tapella kunnolla uusien tulokkaiden kanssa.

Kylässä kylän tavalla, ajattelin, ja aloimme mäiskimään. Se oli sellaista tervehenkistä, reipasta nujakointia jossa tarkoituksena ei ollut satuttaa toista vaan päästää vain höyryjä pihalle. Siihen ei liittynyt vihan ja pelon tunteita jotka yleensä ovat läsnä unieni taisteluissa; tämä oli vain hauskanpitoa.
Minä jäin viimeisenä pystyyn ensimmäisestä erästä. Tunnelma oli hyväntuulinen. Sovimme, että jatkamme hutkimista myöhemmin.

Marmorikaupunki

Unessa oli kaupunki tai mahdollisesti huomattavan suuri linna, joka oli rakennettu jostain hiomattomasta, tummansinisestä kivilaadusta; mahdollisesti basaltista, saviliuskeesta tai tummasta marmorista. Herättyäni mielessä oli kuitenkin nimi "Marmorikaupunki", joten kutsun sitä siksi. Sen kujat olivat kapeita, ja pintansa ja kulmansa hyvin suoria. Useissa paikoissa oli nähtävissä valurautaisia portteja ja aitoja.

Yhdessä osassa kaupunkia oli rakennus jonka tiesin vankilaksi, mutta siitä käytettiin nimitystä bastion, tai ainakin tuon sanan muistin herättyäni.

Olin unessa hyvin nuori, ja liikuin kaupungissa jonkun itseäni vanhemman miehen kanssa. Hän oli jonkinlainen soturi, ja toimi henkivartijanani. Ymmärsin että joku halusi pahaa minulle, ja henkivartijani halusi saattaa minut suojassa ulos kaupungista.

Oli yö, ja liikkeellä ei vaikuttanut olevan ketään muuta meidän lisäksemme, mutta olimme hyvin varuillamme. Minä liikuin pääasiassa vesikanavia pitkin, niitä risteili katujen alla ja välillä avoimen taivaankin alla. Henkivartijani muistaakseni kulki kaduilla, oli mahdollista että viholliseni eivät etsineet häntä, ainakaan yhtä laajamittaisesti. Hän oli aina lähellä ja antoi minulle ohjeita. Vesi oli hyvin kylmää ja pimeässä yössä aivan mustaa, mutta en ollut peloissani.

Lopulta saavuimme bastionin lähelle, jossa monet kanavat yhdistyivät yhdeksi suureksi vesialtaaksi. Myös monet kadut johtivat tähän paikkaan. Täällä uskoin olleeni epämääräisesti tietoinen lähistöllä liikkuvista vartijoista, mutta he olivat liian kaukana huomatakseen minua.

Ihmettelin henkivartijaltani, että miksi hän oli tuonut minut keskelle kaupunkia, vaikka tarkoituksena oli ilmeisesti päästä pois sieltä. Hän selitti että minun oli hyvin tärkeää olla paikassa josta pääsisin tarvittaessa liikkumaan eri suuntiin, katuja tai kanavia pitkin. Tekeillä oli ilmeisesti paljon mistä en ollut tietoinen.

Mahdollisesti tässä vaiheessa heräsin ja kirjoitin kuumeisesti muistiin kaikki avainsanat jotka auttaisivat minua muistamaan unen myöhemmin. Olen iloinen että tein niin.

Näin jälkeenpäin muistellessa unen tarina jää yhä hämärän peittoon. Mutta kenties se ei ollut tärkeää. Marmorikaupunki oli tärkeä; pimeä, viileä, hiljainen. Taitavien käsien rakentama. Olen varma että sillä olisi paljon salaisuuksia kätköissään.

Klooni-Hitlerin murhe

Tuota, niin.

Hitler oli kloonannut itsensä valtakautensa varhaisina päivinä, ja jollain tavalla varmistanut että klooni herää eloon samalla hetkellä kun hän itse kuolee. Ja näinhän sitten kävikin.

Mutta klooni-Hitler oli eri mies. Hän ei ollut käynyt läpi samoja kokemuksia kuin toinen puoliskonsa, eikä ollut muuttunut yhtä vihaiseksi ja julmaksi. Hän oli suorastaan surun murtama ymmärrettyään, mitä hirveyksiä alkuperäinen Hitler oli tehnyt. Häpeissään hän ajoi viiksensä ja jäi elämään salanimellä.

Yhdessä vaiheessa unta hän eli saman katon alla juutalaisperheen kanssa.

Tyttö joka tiesi kuolevansa

Seisoin autiolla metsätiellä nuoren naisen kanssa. Oli kesäyö. Tie sijaitsi joko vanhassa kotikylässäni, tai sitten nykyisessä kotipaikassani lähellä useassa aiemmassa unessa esiintynyttä sijaintia. Tai sitten se oli noiden kahden paikan sulautuma.

Nainen oli kuolemaisillaan, tai niin hän ainakin uskoi. Hän tiesi tarkalleen kuolinhetkensä ja se oli lähestymässä. Minä uskoin että pystyisin jotenkin estämään sen, ja yritin vakuuttaa hänet tästä, mutta hän ei halunnut sitä. Hän pyysi minua kävelemään pois, koska hän halusi kuolla yksin.

Myöhemmin, kokonaan toisessa unessa ja paljon lähempänä valvetilaa, olin omassa asunnossani. Nainen makasi sängylläni, ja nyt tiesin että hän oli vain hetken päässä kuolemasta. Hän sanoi: "Tule mukaani." En usko hänen tarkoittaneen että minun pitäisi kuolla hänen kanssaan, vain että hän halusi minun olevan kanssaan lähdön hetkellä.
Kävin makaamaan hänen viereensä ja syleilin häntä, mutta hän oli jo poissa. Yritin turhaan kutsua häntä. Siinä maatessa uni haihtui hitaasti ympäriltäni, ja heräsin epätavallisen viileään kesäpäivään.

Muistaakseni nainen kertoi nimekseen Aurora.

Kuolema hautajaisissa

Unessa osallistuin hautajaisiin. En ole varma kenen. Hautajaisvieraiden joukossa oli mahdollisesti useita tuntemiani ihmisiä ja fiktiohahmoja, tosin en muista tarkkaan ketä. Tuntemieni ihmisten joukosta muistan viimeisen ex-tyttöystäväni, muista vieraista Kuoleman.

Olen aiemminkin uneksinut Kuoleman henkilöitymästä. Tällöin Hän on yleensä ollut Sandman-sarjakuvasta tuttu näkemys. Tällä kertaa kyseessä oli Terry Pratchettin Kiekkomaailma-kirjoissa esiintyvä Kuolema, eli mustaan kaapuun pukeutuva viikatemies. Pidin jotenkin itsestäänselvyytenä että kyseessä oli nimenomaan juuri Pratchettin luoma hahmo, vaikka viikatemies onkin hyvin vanha ja yleisesti käytetty kuvaus.
Myös minä itse olin jostain syystä pukeutunut mustaan kaapumaiseen vaatteeseen. Kenties olin hautajaisissa papin ominaisuudessa?

Kuolema oli hyvin utelias juhlakalun suhteen, ja kyseli meiltä kaikilta että kuinka hyvin olimme tunteneet hänet. Minua hämmensi että miten ihmeessä Kuolema ei muka jo tuntenut vainajaa. Oletin että hän olisi vähintäänkin tavannut tämän, noh, kuoleman hetkellä, mutta sain vaikutelman ettei Hän todellakaan tuntenut kalmoa.

Analyysia:
En ole varma mitä tästä pitäisi ajatella. Uni ei varsinaisesti puhutellut minua ainakaan suoraan, eikä herättänyt voimakkaita tunteita. Hautajaisteemasta huolimatta unen sävy ei ollut surullinen.

Jos itse unen tarinaa lähden analysoimaan, niin minusta tuntuu että hautajaiset olivat vain tekosyy saada koko porukka koolle. Kunpa vain muistaisin ketä kaikkia ihmisiä ja hahmoja paikalla oli, se saattaisi antaa vihjeen että mistä oli kyse.

Mitä enemmän mietin tuolta kannalta, sitä järkevämmältä se kuulostaa. Luultavasti hautajaisvieraat olivat kaikki sellaisia henkilöitä jotka minun pitäisi kohdata, tai joiden läsnäolon olisi pitänyt muistuttaa minua jostain tärkeästä. En ole varma, oliko siitä mitään hyötyä, koska näytän unohtaneen niin paljon tärkeitä yksityiskohtia.

Eli mahdollisesti kukaan ei ollut kuollut ja arkussa ei olisi ollut ketään jos olisin sattunut vilkaisemaan sinne. Kuoleman tarkoitus unessa oli ehkä saada minut ajattelemaan juuri tätä, jotta olisin voinut keskittyä pääasiaan, mikä se ikinä olikin.

Ehkä. Tai sitten ylianalysoin ja kyseessä oli "vain" uni, kuten tylsillä ihmisillä on tapana sanoa.

Kahvin jumalatar

Salaperäinen, tummaihoinen nainen tarjosi minulle kahvia. Kahvi oli valmistettu jonkinlaisella oudolla laitteella joka oli ainakin osittain valmistettu kovaksi poltetusta savesta.

Kahvi oli äärimmäisen hyvää. Tämä on merkillepantavaa monestakin syystä. Ensinnäkin, käytän hyvin harvoin makuaistia unissa. Toisekseen, yleensä kun syön tai juon unissa, se aiheuttaa pahoinvointia herätessä. Näin ei käynyt tällä kertaa.
Kolmanneksi, olen niitä ihmisiä jotka juovat kahvinsa maidon tai kerman kanssa. Pidän itseäni suurena kahvin ystävänä, mutta en vain pidä siitä mustana. Kuitenkin tämä unen kahvi tarjoiltiin mustana, ja se oli siitä huolimatta äärimmäisen maukasta. Huomasin silti kaipaavani maitoa siihen, mutta tulin samalla ajatelleeksi että maito olisi saattanut peittää alleen jotain makuja. Keskustelin näistä seikoista salaperäisen naisen kanssa.

Tämä oli melko lyhyt uni jossa ei tapahtunut tämän enempää, mutta nämä vähät yksityiskohdat jättivät sitäkin enemmän pohdittavaa. Kuka tuo nainen oli? Päätin nimetä hänet kahvin jumalattareksi. Hän oli iholtaan tumma, mutta muistaakseni hänellä ei ollut afrikkalaisia piirteitä, vaan ehkä enemmänkin intialaisia. Hänen vaateparrestaan muistan vain että siihen kuului pitkä, yksinkertainen vaate joka oli väriltään tumma, ehkä viininpunainen.

Laite jolla hän keitti kahvia oli myös merkillinen. Se oli melko pyöreä pömpeli, ja sen keskellä oli savesta tehty pannu joka laskettiin laitteseen yläkautta. Laite pannuineen näytti ilmatiiviiltä, mikä käy järkeen. Kun nainen valmistautui tarjoilemaan kahvia, hän teki jotain ja pannu nousi itsestään laitteen keskeeltä.
Siinä ei myöskään vaikuttanut olevan elektronisia osia. Kenties se toimi ulkoisella lämmönlähteellä mutteripannujen tapaan.

Kenties jonain päivänä yritän suunnitella tuollaisen kahvinkeittimen. Ja kenties lähiaikoina uskaltaudun kokeilemaan kahvia taas mustana, jospa löydänkin siitä jotain uutta.

Harmaata ja punaista

Vierailin unessani kahdessa maailmassa. Ne olivat unilleni tyypillisiä käytäväkomplekseja joiden keskiössä oli yksi iso huone, jonkinlainen turvapaikka. Maailmat olivat pohjakaavoiltaan jokseenkin identtisiä, mutta molemmilla oli oma ahdistava tunnelmansa ja luonteensa.

Ensimmäinen oli kuoleman maailma. Siellä kaikki oli harmaata ja kylmää. Kuoleman maailman käytävät olivat uhkaavia vain passiivisella tavalla, sain vaikutelman unohdetuista ja hylätyistä asioista, seinien sisällä nukkuvista salaisuuksista, jotka saattaisivat raottaa silmiään jos niitä tutkisi liian tarkasti.

Lihan maailma oli paljon kammottavampi paikka. Se oli sykkivä ja punainen, ja vahva väkivallan uhka oli läsnä. Käytävillä kulki vihainen mies joka kertoi pystyvänsä repimään kaikki ovet auki, mutta keskimmäiseen huoneeseen johtavaa ovea hän ei kyennyt avaamaan. Tämä vahvisti mielikuvaani kyseisestä huoneesta jonkinlaisena turvapaikkana. Lihamaailmaa tutkiessani muistan myös verranneeni keskimmäistä huonetta munuaiseen jonkin suuren vartalon keskellä. En ole varma mikä logiikka tuohon liittyi, mutta kuten tavallista, unen aikana se tuntui järkevältä.

Analyysia:

Melko itsestäänselvästi maailmat kuvasivat sellaisia inhottavia alueita alitajunnastani joita meillä kaikilla on. Lihan maailma oli täynnä ihmiselle tyypillistä tyhmää, apinamaista raivoa, jollaista älykäs ihminen voi oppia hallitsemaan itsessään.
Kuoleman maailma sen sijaan tuntui sisältävän jotain vanhempaa ja synkempää. Liskon muistoja. Jotain niin outoa ja vierasta, etten osaa arvioida onko se edes uhkaavaa. Se on jotain mille ei ole paikkaa tässä siistissä ja järjestetyssä nykymaailmassamme, mutta kuitenkin se on jotain mikä piileksii meistä jokaisen alitajunnassa, ja kenties vaikuttaa päätöksiimme.

Viisaita sanoja

Olin hyvin kevyessä unitilassa, lähes valveilla. Se on erityinen unitila, niin kevyt että tiedostan silmäluomieni läpi paistavan auringon ja kuulen naapuruston äänet, mutta kuitenkin unet ovat todellisia ja eläviä, riippumattomia tietoisesta tahdostani.

Suurin osa yksityiskohdista on nyt haihtunut mielestä, mutta muistan että unessa oli identiteettiään murehtiva robotti, jolle joku toinen henkilö tarjosi erikoisen viisauden. Kirjoitin sanat ylös välittömästi herättyäni, ja ne menivät jotakuinkin seuraavasti: "Jos joku valitsee taivaalta tähden ja matkaa sen luokse miljoonia/miljardeja kilometrejä/valovuosia (luvut ja mittayksiköt olivat vähän epäselviä), hän saa huomata etteivät sen ympärillä asuvat olennot ole lainkaan hänen kaltaisiaan karkeine ihoineen ja outoine lauseineen."

En ole varma mitä nimettömäksi jäänyt filosofi oikein tällä tarkoitti, mutta ymmärsin että hän yritti lohduttaa robottia. Kirjoitin tämän kuitenkin ylös, koska on harvinaista että saan näin pitkän lauseen tuotua unesta valvemaailmaan.

Valvontakameroita ja peikkoja

Kaksi peräkkäistä unta sulautuivat toisiinsa.

Ensimmäisessä unessa olin kaupassa. Herättyäni vielä muistin mitä olin ostamassa, mutta enää en. Poistuessani kassalta naispuoleinen vartija tuli ja käski minua lähtemään mukaansa. Mietin hermostuneena että olinko puolivahingossa tipautellut tuotteita taskuuni ja unohtanut maksaa, mutta olin melko varma että en ollut.
Vartija vei minut valvontahuoneeseen ja näytti valvontakameran kuvaa jossa näkyi olkalaukustani pilkistävä paperi jossa oli hakaristin kuva. Minua epäiltiin natsimielisyydestä.
Näytin kyseistä lappua, joka oli joku hippipamfletti jossa oli hakaristi ihan muuten vain, ja vartija pyysi anteeksi epäilyksiään. Olin joka tapauksessa tuohtunut, sillä mitä sitten vaikka olisin ollutkin natsi, se ei olisi oikeuttanut moiseen kohteluun. En kuitenkaan ehtinyt valistamaan vartijaa Suomen perustuslaista, kun hän taas lähti kävelemään ja pyysi seuraamaan minua.

Kävelimme kokonaan toiseen maailmaan, kahden unen välimaille. Olimme metsässä, ja maassa makasi jokin valtavan suuri, keltaihoinen olento. Se oli haavoittunut. Nainen hoivasi sitä huolestuneen näköisenä ja kertoi minulle samalla jotain, en muista enää mitä. Hänen roolinsa oli muuttunut unen vaihtuessa, hän ei ollut enää vartija, mutta en osaa sanoa mikä hänen uusi merkityksensä oli.

Nyt seurasi varsinainen siirtymä toiseen uneen. Keltaihoisia olentoja oli äkkiä useampia, paitsi että ne olivat nyt paksun turkin peitossa eikä ihoa näkynyt. Nainen oli kadonnut, kuten myös minäkin äskeisessä hahmossani.
Peikot alkoivat marssimaan ja laulamaan laulua. Siinä oli yksinkertaiset sanat, ja vielä herättyäni saatoin juuri ja juuri muistaa ne, mutta nyt ne ovat häipyneet mielestäni. Keskeinen sanoma oli jotakuinkin "meillä on oikeus" ja ehkä "meidän on pakko". Sanat implikoivat väkivaltaisuuksiin ryhtymistä, ja myöskin suurta surumielisyyttä siksi että moinen on tarpeen. Ymmärsin suurten ja pelottavien peikkojen olevan luonnostaan pasifistisia, mutta nyt jokin oli pakottanut heidät voimakeinoihin.

Peikot marssivat ja lauloivat, ja yhtäkkiä minä marssin ja lauloin heidän edellään, johdin kulkuetta. Tiedostin hämärästi olevani yhä ihmisen muotoinen, mutta kuitenkin tunsin itseni yhdeksi peikoista.
Marssimme johti kohti suurta kartanoa ja sen ovista sisään. Kartanon tuntui olevan pelkkä julkisivu, sen toisella puolella avautui piikikkäistä puista koostuva metsä, niin tiheä ettei sen läpi näyttänyt olevan mahdollista kulkea. Mutta peikot aikoivat marssia siitä läpi ja tiesin että he pystyisivät siihen.


Analyysiä:
Peikkouneen vaikutti todennäköisesti tämä hiljattain näkemäni musiikkivideo:

Hautakivi

Unessa annoin ohjeita omaa hautakiveäni varten. En muista enää mitään muita yksityiskohtia, muistan vain että se tuntui tärkeältä.

Puhelu rajan takaa

Tämä oli monikerroksinen uni. Uneksin juuri että olin herännyt, katsoin kelloa kännykästä ja huomasin että minulla oli vastaamaton puhelu. Se oli lapsuudenystävältäni jota en ole nähnyt vuosiin, ja olen pelännyt hänen jo kuolleen. Soitin hetin takaisin.

Oli hienoa kuulla ystäväni ääni pitkästä aikaa. Tosin hän kuulosti hieman hiljaiselta ja välttelevältä, kun yritin tiedustella mitä hänelle kuuluu. Pyysin että hän kertoisi vain.
Hän kertoi mitä on tehnyt viime aikoina. Hän kertoi mahdottomista seikkailuista, sellaisista joita tapasimme yhdessä kuvitella kun olimme lapsia. Raskas ymmärrys laskeutui. Lupasin hänelle että tulen hänen mukaansa seikkailemaan kun aikani koittaa.

Heräsin itkien.