Alarik

Kaksi hämärää huonetta, kuin liikuntasalin pukuhuoneita, linkitettynä toisiinsa lyhyellä käytävällä. Tässä, tein taas kuvan:

Minä oleskelin enimmäkseen oikeanpuoleisessa huoneessa. Vasemmassa oleskelivat muuan nuori mies ja nainen. Naisen nimeä en tiennyt, mutta hän oli pienikokoinen, mustatukkainen ja mustaan pukeutuva, ja muistutti erästä unihahmoa jonka näin kauan sitten, joten hän ei välttämättä ollut olevinaankaan ihminen.
Miehen nimi oli Alarik. Hän oli iso ja hieman kömpelön ja rauhallisen oloinen.

Ajoittain nainen tuli oikeanpuoleiseen pukuhuoneeseen ja puhui minulle haastavaan sävyyn. Vetäydyin aina varjoihin piiloon, mutta silmäni kuulemma paljastivat missä olin.
Jossain vaiheessa ajattelin. "hän(mies) on minun valoisa puoleni, ja hän(nainen) on pimeä puoleni." *
(* valoisalla ja pimeällä ei ole mitään tekemistä 'hyvän' ja 'pahan' kanssa, huom.)

Jossain vaiheessa kuulin taistelun ääniä, ja ryntäsin katsomaan. Näytti siltä kuin Alarik yrittäisi pahoinpidellä naista, joten menin estämään. Mutta en muista tapahtumia tarkkaan, enkä osaa sanoa taistelivatko he todella, vai oliko se vain heille tavanomaista nujakointia.

Vihreä noita ja muistoja kotoa

Unen tarina oli pitkä, enkä muista kaikkia yksityiskohtia. Yhdessä osassa unta oli Ozin Vihreä Noita ja hänen talonsa. Ymmärsin että vihreä väri liittyi jotenkin olennaisesti häneen, se ei ollut vain hänen ihonvärinsä.(eikä myöskään poliittinen.)

En ole varma miten tarkkaan aiemmat unikuviot punoutuvat yhteen tämän unen kanssa jonka kohdalla heräsin. Hahmot olivat joka tapauksessa kaukana kotoa, ja tällä hetkellä majailivat jossain puuvajassa keskellä talvista maata. Joku poppaukko siellä oli, joka oli aiemmin myrkyttänyt yhden hahmoista moskiiton avulla, ja sitten hetken päästä parantanut tämän. Nyt tämä poppamies tarjosi lasillisen vettä kaverille joka näytti aivan Eurekan Henry Deaconilta.

Henry siemaisi vettä(se oli tarjoiltu muovimukista), ja näytti huomaavan jotain epäilyttävää. Poppamies tarkkaili häntä, joten hän oli juovinaan koko mukillisen, ja meni sitten ulos pakkaseen sylkemään sen ulos.
Kävi ilmi että veteen laitettu taika toi mieleen muistoja hänen kodistaan ja perheestään. Hän oli kiitollinen poppamiehelle ystävällisestä eleestä, mutta ei halunnut vielä muistella noita asioita.

"En halua olla hullu."

Näin taas unen joka tuntui vievän minua eteenpäin, johonkin suuntaan.

Ympäristö oli entisen kotikyläni koulun aula, joka on ollut usein näyttämönä unilleni, kuten ovat olleet niin monet muutkin kotikyläni paikat. Olin juuri nähnyt, tai olisin hetken päästä näkemässä, tai näin samaan aikaan hyvin väkivaltaisen painajaisen. Hankala selittää, joka tapauksessa tuo uni oli jo sillä hetkellä muistissani, ja se ahdisti minua.
Tuolla aulassa seuranani oli henkilö jonka kohta tunnistin erääkseni omien kirjallisuusmaailmojeni hahmoksi. Tuo hahmo on unelmien ja illuusioiden jumalatar, joten oletan että uni lainasi muististani kasvot jollekin olennolle jonka olemusta en muutoin pystyisi käsittämään.

Aloin valittamaan tuosta painajaisesta, ja siitä miten en haluaisi kokea epämiellyttävää todellisuudesta irtautumista. Tässä vaiheessa tosin äänessä en ollut enää minä, vaan seurasin vain ulkopuolisena tarkkailijana kun joku minulta näyttävä urputtaa asioista jotka olen itse jo aikaa sitten hyväksynyt!
Jumalatar hermostui, ja sanoi näköisolennolleni että ei voi mitään, painajaiset on vain kestettävä, etenkin jos haluaa olla kirjailija/taiteilija.(unen kielessä nuo kuulostivat suunnilleen samalta asialta, en ole varma kumpi termi olisi oikeampi suomennos.)
Minä olisin halunnut huutaa että tiedän kyllä, mutta en pystynyt, olin vain näkymätön tarkkailija, ja tämä näköisminäni alkoi äksyilemään(tosi fiksua) eikä pystynyt hyväksymään. Jumalatar katosi,  ja luulen kuulleeni kaukaista ukkosen jylinää. Tosi lupaavaa.

Ilmeisesti jokin osa psyykestäni kuitenkin haluaisi olla "normaali", ts. sellainen jolle unet ovat unia vain. Etenkin syksyn pimenevinä öinä sellainen ajattelutapa tuntuu välillä suorastaan houkuttelevalta.
Mutta joskus on pakko syödä rusinatkin jos haluaa palan pullaa.(inhoan rusinoita.) Elämä on huomattavasti mielenkiintoisempaa kun katselen sitä epärationaalisen kaleidoskooppini lävitse. Se tuo myös mukanaan epämukavia asioita, mutta se on asia kaiken muunkin kohdalla.

Eläimiä lentokoneessa

Jotkut unien tarinat tuntuvat ikäänkuin kasvavan taaksepäin siitä hetkestä jolloin ne näkee. Tarina ei ala siitä hetkestä jona minä alan sitä havainnoimaan, vaan se on tapahtunut jo hyvän aikaa jossain muualla. Tämä tietysti pätee kaikkiin tarinoihin eikä vain uniin, kirjoissakin tarina saattaa alkaa jo kauan ennen ensimmäistä sivua.

Tässä unessa oma tarinansa oli maatilan eläimillä jotka lensivät pienellä lentokoneella. He lensivät matalalla entisen kotitaloni lähellä, jossa vihainen koira jahtasi lintua. Se taisi olla jokin vesilintu joka ei osannut itse lentää. Minä seurasin näkymättömänä katsojana, ja jotenkin tiesin että lintu tulisi päätymään lentokoneeseen muiden eläinten kanssa.
Lentokone meni ohitse, ja näytti siltä että lintu ei voisi mitenkään päästä siihen kyytiin. Vaikka olin näkymätön ja olematon maailmassa, niin jollain selittämättömällä tavalla tartuin lintuun ja heitin sen kohti lentokonetta kun se meni ohi. Mutta se oli luultavasti turhaa, olisi se muutenkin päässyt, koska niin tarina vain oli menossa.
Sekä lintu että koira joutuivat lentokoneen imuun ja lensivät sen mukana ilmaan. Lintu pääsi koneen kyytiin ja koira tippui alas, onneksi kuitenkin johonkin lammikkoon. Minäkin olin leijaillut kuin huomaamatta ilmaan koneen mukana.

Myöhemmin olin samassa paikassa mutta eri ajassa ja eri unessa yhden ystäväni kanssa. Otin kuvia vanhasta pihakeinusta ja muista maisemista, ja puhuin tuosta paikasta. Hän sanoi jotain, että ei se paikka ole tärkeä vaan minä olen. Minä sanoin tarkalleen seuraavasti: "Ne paikat ovat minulle kuin satoa, ne jäävät eloon kun kuolen."
Unen mielikuvakielestä suomennetut lauseet ovat aina vähän hämäriä, mutta muistan vielä mitä tarkoitin tuolla. Heräsin lähes välittömästi tuon lauseen jälkeen jotta voisin kirjata kaikki avainsanat muistiin. Jokin vaisto aina herättää minut kirjoittamaan.

Tähtisilmäiset olennot

Nainen kulki kaivosvaunuilla yhä syvemmälle kaivokseen. Välillä raide haarautui vasemmalle tai oikealle, ja hänen täytyi valita. Hän kävi aina vain ahdistuneemmaksi, kun jokin muistutti häntä menneisyydestään ja asioista joita hän häpesi.

Lopulta vaunut veivät huoneeseen ja hän nousi pois kyydistä. Huoneessa oli jokin ihmistä muistuttava olento tai ehkä liikkumaton nukke, en muista enää tarkkaan. Sillä oli valkoinen naamio jonka silmät tuikkivat kuin tähdet, ja sen pään päällä paloi kynttilä. Se alkoi puhumaan naiselle, muistutti jostakin joka liittyi tämän tyttäreen. Nainen alkoi itkemään syyllisyydentunnon vallassa.

Käytävästä hänen takaansa alkoi lähestyä hahmo joka oli aivan hänen tyttärensä näköinen. Se puhuikin naiselle, ja ensin tämä uskoi illuusion todeksi. Sitten hän havahtui jostain syystä ja illuusio murtui. Käytävän valot himmenivät ja tyttären hahmo katosi näkyvistä, vain tähtisilmät jäivät loistamaan pimeään.

Naamioitu nukke-olento muuttui nyt todella pelottavaksi. Uni hukkui kohinaan, enkä muista loppua enää.

Hieno ajatus: Teleskooppivyötärö

Tiedättekö niitä suurenmoisia ideoita joita unissa tulee, mutta jotka eivät toimikaan valvemaailmassa? Viime yön unet olivat täynnä sellaista. Ajatus liittyi siihen miten ihmisen on mahdollista venyä pituutta vyötärönsä kohdalta. Unessa vyötärö näytti venyessä mekaaniselta, teleskooppimaiselta. Kyse oli vain sen tajuamisesta että niin pystyy tekemään.

Tämänkaltaisia unioivalluksia tulee aina silloin tällöin, en ole kai aiemmin niistä tajunnut kirjoittaa. Muistan yhden tosi kaukaisen joka liittyi jotenkin aikamatkustamiseen, tai ehkä vain itse ajan luonteeseen. Olin herätessäni kirjoittanut ylös "silmukka", mutta en muista enää tarkalleen mitä yritin muistaa. Siihen kuitenkin liittyi sellainen ajatus, että on mahdollista törmätä eri ajasta olevaan omaan itseensä. Unessa ajelin jonkun poliisin kyydissä, ja hän tarinoi villistä nuoruudestaan, humalainen kaahari oli ollut. Ja kas, myöhemmin hänen nuori minänsä ajoi meitä vastaan. Tämän jälkeen muistan nähneeni raiteita kulkemassa pimeydessä.

Tummalla piirretty uni

Uni oli kuin mustekynällä piirrettyä sarjakuvaa. Sellaista jossa käytetään paljon viivoja tummien kohtien värittämiseksi. Olen nähnyt joissakin vanhoissa satukirjoissa tämmöistä kuvitusta, se ei ollut aivan täysin realistisuuteen pyrkivää, vaan muodot olivat vähän vinksahtaneita ja karikatyyrimäisiä. Luulen toisinaan nähneeni hahmojen puheet puhekuplina, toisinaan taas kuulin ne.

Useimmilla henkilöillä tuntui olevan pakkomielle lottoamiseen, myös katujen ja lattioiden alla asustavilla oudoilla olennoilla. Yhdessä kohdassa(ruudussa? sivulla?) kaksi vanhaa ihmistä istui sohvalla, ja pelästyivät kun lattia alkoi kupruilemaan jonkun liikkuessa siellä alla. Ensin he pelkäsivät lattian alla möyrivää olentoa, mutta sitten sieltä kuului puhetta ja he ymmärsivät olennon olevan vain tohkeissaan lottoamisesta.

Ainoat henkilöt jotka eivät jatkuvasti vaahdonneet veikkauksesta olivat muuan tyttö ja hänen ystävänsä, pienen pieni varjo-olento. Ymmärsin että varjo oli ollut läsnä talossa jo vuosia, mutta ei ollut ikinä puhunut mitään. Tyttö oli kuitenkin jatkuvasti puhunut sille ja esittänyt kysymyksiä.
Lopulta varjo puhui tytön kysyttyä jotain. En muista enää kysymystä, mutta muistan että varjo ei vastannut tuohon nimenomaiseen kysymykseen. Tärkeintä oli kuitenkin että hän oli viimeinkin alkanut puhumaan.

Muistan lopusta aivan erityisen kauniisti piirretyn ruudun. Varjo seisoi tytön ojennetulla käsivarrella, ja taustalla näkyivät hänen hymyilevät kasvonsa.