Kissa ja hevonen

Olin matkalla kauppaan. Ostoskeskuksen lasiovien luona värjötteli kissanpentu. Se yritti tulla sisään kun avasin oven. Ensin yritin estää, mutta sitten päästin sen lopulta sisälle.
Ostoskeskuksessa oli monta uloskäyntiä, ja kaikkien niiden luota johtivat kiviportaat ylöspäin. Näiden portaiden yläpäässä oli lisää kissoja, ja ajattelin että ehkä tuo kissanpentu oli matkalla tapaamiseen näiden isojen kissojen kanssa.

Mutta kun pentu pääsi lauman luokse, muut kissat hyökkäsivät sen kimppuun ja alkoivat raadella sitä. Menin pelastamaan pientä kissaa, revin isompia pois ja hakkasin ja potkin. Lopulta sain kissanpennun pelastettua, ja se vaikutti naarmuttomalta. Yksi isommista kissoista ontui nyt pahasti, ja minulle tuli paha olo ajatellessani että minä sain sen aikaan.

Mietin kovasti mitä tekisin kissan kanssa. Lähdin toista uloskäyntiä kohti, se oli uskoakseni pohjoinen.(tai ainakin aiemmin käyttävääni ovea vastapäätä)
Avasin oven ja laskin kissan ulos. Hetken päästä hevonen tepsutteli paikalle, ja se ja kissa lähtivät rinta rinnan kävelemään pois päin.

Olin hyvin arkisessa unimaailmassa enkä tiennyt uneksivani, joten tuo tapahtuma oli minusta tietysti erittäin kummallinen. Mutta se oli hellyyttävä myös. Arvelin että juuri hevosen luokse kissan oli täytynytkin päästä.

Järvitemppeli

Oli pimeä syysilta, olin ratsastamassa hevosella kotiin, kun hevoseni sammui kesken matkanteon. Satulan alla oli jokin öljykattila, ja tiesin että se pitäisi saada syttymään jotta hevonen lähtisi taas käyntiin.
Olin puolimatkassa määränpäätäni, molempiin suuntiin oli 22 tai 23 mailia tai kilometriä.(jompi kumpi luku, ja jompi kumpi matkayksikkö, en muista tarkkaan)

Lähellä oli järvi, ja järvellä kellui laiturien varassa temppeli. Jostain syystä päättelin että heppani alkaisi taas toimimaan kun tekisin temppelissä jotain. Lähdin siis sitä kohti. Maassa oli rullalle kääritty matto, jonka nostin olalleni taaskin ilman mitään selkeää syytä.
En ehtinyt rantaan asti, kun tieltä kuului ääniä. Mies ja nainen olivat lähestymässä. Lähdinkin heitä vastaan, ja mielessäni kävi ajatus että toivottavasti he eivät luule minun kantavan ruumista. Eivät luulleet. Kysyin onko heillä tulta, ja sain tikut.
Tunsin oloni tyhmäksi kun selitin hevoseni omituista toimintaa. Sain öljykattilan taas syttymään, ja heppa oli valmis lähtemään, mutta katsoin temppelille päin ja päätin että minun on sittenkin käytävä siellä.

Mies ja nainen lähtivät mukaani. Kohta meitä olikin jo enemmän, epämääräisen lukuinen joukko.

Puolimatkassa ensimmäistä laituria meidät ympäröi joka suunnasta kuuluva kuiskailu. Se oli ilmeisesti normaalia, ja jotkut kumppaneistani keskustelivat siitä, mitä kieliä temppelissä on puhuttu. Mainittiin suomi, joku haltiakieli, ja vielä joku kolmas kieli.
Temppeli koostui monesta pienestä rakennuksesta jotka kaikki olivat laiturien varassa. Ymmärsin että paikka oli ikivanha, mutta kaikki siellä oli hyvin nykyaikaista suomalaista arkkitehtuuria, sellaista kesämökkimäistä. Hirsiseinät ja saunan puulattia, tervakatto ja punatiilinen savupiippu. Kaikki myös näytti uudelta ja hyvin hoidetulta.

Siellä täällä oli kuitenkin vanhoja esineitä, jonkinlaisia kivitauluja joissa oli kuvioita. Muistin jotain, ehkä aiemmasta unesta jonka olen nähnyt, ja varoitin kumppaneitani: Jos joku kivitauluista alkaa hohtamaan valoa, perääntykää kiireesti sen luota.

Kuljettuamme edelleen hyvin nykyaikaisen lasioven läpi, kuiskaukset muuttuivat jollain tapaa erilaisiksi. Suljin kiireesti oven perässämme, ja jäin tarkkailemaan taakse jättämäämme huonetta. Kuiskaukset eivät kuuluneet enää kaikkialta ympäriltä, vaan niitä päästivät mustat olennot jotka seurasivat meitä.
Kaikki muu tässä paikassa - kuiskaukset, kivitaulut ja niihin liittyvä vaara - olivat tuntuneet luonnollisilta, mutta nämä olennot olivat meille yllätys. Lähdimme eteenpäin ja juoksimme pitkin huoneita, ja olimme samalla yhteydessä joihinkin kumppaneihimme jotka olivat rakenuksen katolla. Kutsuimme heitä "korjausryhmäksi".

Olentoja alkoi olla joka puolella, ja pyysimme että korjausryhmä tekee jotain. He sanoivat että olivat ihan juuri tekemässä jotain, mutta tässä vaiheessa olentoja oli liikaa, ja heräsin paniikissa.

En ole nyt hetkeen nähnyt kauhu-unia, ja vaikka herätessäni olinkin pelosta sekaisin, se oli samalla tapaa myös jotenkin mukava ja turvallinen tunne. En tarkoita sitä, miten helpottavaa on päästä pois painajaisesta. Vaan se itse pelon aiheuttama fyysinen paha olo, ja tunne että jokin on vielä huoneessa pitkän aikaa heräämisen jälkeen, se on käynyt vuosien mittaan niin tutuksi että alkaa tuntumaan jo lähes miellyttävältä.

Ehkä tämä on merkki jonkilaisesta edistyksestä. Kenties pian minun ei enää tarvitse paeta heräämällä kun painajaiset piirittävät, vaan voin jäädä uneen ja katsoa mitä tapahtuu.

Alarik

Kaksi hämärää huonetta, kuin liikuntasalin pukuhuoneita, linkitettynä toisiinsa lyhyellä käytävällä. Tässä, tein taas kuvan:

Minä oleskelin enimmäkseen oikeanpuoleisessa huoneessa. Vasemmassa oleskelivat muuan nuori mies ja nainen. Naisen nimeä en tiennyt, mutta hän oli pienikokoinen, mustatukkainen ja mustaan pukeutuva, ja muistutti erästä unihahmoa jonka näin kauan sitten, joten hän ei välttämättä ollut olevinaankaan ihminen.
Miehen nimi oli Alarik. Hän oli iso ja hieman kömpelön ja rauhallisen oloinen.

Ajoittain nainen tuli oikeanpuoleiseen pukuhuoneeseen ja puhui minulle haastavaan sävyyn. Vetäydyin aina varjoihin piiloon, mutta silmäni kuulemma paljastivat missä olin.
Jossain vaiheessa ajattelin. "hän(mies) on minun valoisa puoleni, ja hän(nainen) on pimeä puoleni." *
(* valoisalla ja pimeällä ei ole mitään tekemistä 'hyvän' ja 'pahan' kanssa, huom.)

Jossain vaiheessa kuulin taistelun ääniä, ja ryntäsin katsomaan. Näytti siltä kuin Alarik yrittäisi pahoinpidellä naista, joten menin estämään. Mutta en muista tapahtumia tarkkaan, enkä osaa sanoa taistelivatko he todella, vai oliko se vain heille tavanomaista nujakointia.

Vihreä noita ja muistoja kotoa

Unen tarina oli pitkä, enkä muista kaikkia yksityiskohtia. Yhdessä osassa unta oli Ozin Vihreä Noita ja hänen talonsa. Ymmärsin että vihreä väri liittyi jotenkin olennaisesti häneen, se ei ollut vain hänen ihonvärinsä.(eikä myöskään poliittinen.)

En ole varma miten tarkkaan aiemmat unikuviot punoutuvat yhteen tämän unen kanssa jonka kohdalla heräsin. Hahmot olivat joka tapauksessa kaukana kotoa, ja tällä hetkellä majailivat jossain puuvajassa keskellä talvista maata. Joku poppaukko siellä oli, joka oli aiemmin myrkyttänyt yhden hahmoista moskiiton avulla, ja sitten hetken päästä parantanut tämän. Nyt tämä poppamies tarjosi lasillisen vettä kaverille joka näytti aivan Eurekan Henry Deaconilta.

Henry siemaisi vettä(se oli tarjoiltu muovimukista), ja näytti huomaavan jotain epäilyttävää. Poppamies tarkkaili häntä, joten hän oli juovinaan koko mukillisen, ja meni sitten ulos pakkaseen sylkemään sen ulos.
Kävi ilmi että veteen laitettu taika toi mieleen muistoja hänen kodistaan ja perheestään. Hän oli kiitollinen poppamiehelle ystävällisestä eleestä, mutta ei halunnut vielä muistella noita asioita.

"En halua olla hullu."

Näin taas unen joka tuntui vievän minua eteenpäin, johonkin suuntaan.

Ympäristö oli entisen kotikyläni koulun aula, joka on ollut usein näyttämönä unilleni, kuten ovat olleet niin monet muutkin kotikyläni paikat. Olin juuri nähnyt, tai olisin hetken päästä näkemässä, tai näin samaan aikaan hyvin väkivaltaisen painajaisen. Hankala selittää, joka tapauksessa tuo uni oli jo sillä hetkellä muistissani, ja se ahdisti minua.
Tuolla aulassa seuranani oli henkilö jonka kohta tunnistin erääkseni omien kirjallisuusmaailmojeni hahmoksi. Tuo hahmo on unelmien ja illuusioiden jumalatar, joten oletan että uni lainasi muististani kasvot jollekin olennolle jonka olemusta en muutoin pystyisi käsittämään.

Aloin valittamaan tuosta painajaisesta, ja siitä miten en haluaisi kokea epämiellyttävää todellisuudesta irtautumista. Tässä vaiheessa tosin äänessä en ollut enää minä, vaan seurasin vain ulkopuolisena tarkkailijana kun joku minulta näyttävä urputtaa asioista jotka olen itse jo aikaa sitten hyväksynyt!
Jumalatar hermostui, ja sanoi näköisolennolleni että ei voi mitään, painajaiset on vain kestettävä, etenkin jos haluaa olla kirjailija/taiteilija.(unen kielessä nuo kuulostivat suunnilleen samalta asialta, en ole varma kumpi termi olisi oikeampi suomennos.)
Minä olisin halunnut huutaa että tiedän kyllä, mutta en pystynyt, olin vain näkymätön tarkkailija, ja tämä näköisminäni alkoi äksyilemään(tosi fiksua) eikä pystynyt hyväksymään. Jumalatar katosi,  ja luulen kuulleeni kaukaista ukkosen jylinää. Tosi lupaavaa.

Ilmeisesti jokin osa psyykestäni kuitenkin haluaisi olla "normaali", ts. sellainen jolle unet ovat unia vain. Etenkin syksyn pimenevinä öinä sellainen ajattelutapa tuntuu välillä suorastaan houkuttelevalta.
Mutta joskus on pakko syödä rusinatkin jos haluaa palan pullaa.(inhoan rusinoita.) Elämä on huomattavasti mielenkiintoisempaa kun katselen sitä epärationaalisen kaleidoskooppini lävitse. Se tuo myös mukanaan epämukavia asioita, mutta se on asia kaiken muunkin kohdalla.

Eläimiä lentokoneessa

Jotkut unien tarinat tuntuvat ikäänkuin kasvavan taaksepäin siitä hetkestä jolloin ne näkee. Tarina ei ala siitä hetkestä jona minä alan sitä havainnoimaan, vaan se on tapahtunut jo hyvän aikaa jossain muualla. Tämä tietysti pätee kaikkiin tarinoihin eikä vain uniin, kirjoissakin tarina saattaa alkaa jo kauan ennen ensimmäistä sivua.

Tässä unessa oma tarinansa oli maatilan eläimillä jotka lensivät pienellä lentokoneella. He lensivät matalalla entisen kotitaloni lähellä, jossa vihainen koira jahtasi lintua. Se taisi olla jokin vesilintu joka ei osannut itse lentää. Minä seurasin näkymättömänä katsojana, ja jotenkin tiesin että lintu tulisi päätymään lentokoneeseen muiden eläinten kanssa.
Lentokone meni ohitse, ja näytti siltä että lintu ei voisi mitenkään päästä siihen kyytiin. Vaikka olin näkymätön ja olematon maailmassa, niin jollain selittämättömällä tavalla tartuin lintuun ja heitin sen kohti lentokonetta kun se meni ohi. Mutta se oli luultavasti turhaa, olisi se muutenkin päässyt, koska niin tarina vain oli menossa.
Sekä lintu että koira joutuivat lentokoneen imuun ja lensivät sen mukana ilmaan. Lintu pääsi koneen kyytiin ja koira tippui alas, onneksi kuitenkin johonkin lammikkoon. Minäkin olin leijaillut kuin huomaamatta ilmaan koneen mukana.

Myöhemmin olin samassa paikassa mutta eri ajassa ja eri unessa yhden ystäväni kanssa. Otin kuvia vanhasta pihakeinusta ja muista maisemista, ja puhuin tuosta paikasta. Hän sanoi jotain, että ei se paikka ole tärkeä vaan minä olen. Minä sanoin tarkalleen seuraavasti: "Ne paikat ovat minulle kuin satoa, ne jäävät eloon kun kuolen."
Unen mielikuvakielestä suomennetut lauseet ovat aina vähän hämäriä, mutta muistan vielä mitä tarkoitin tuolla. Heräsin lähes välittömästi tuon lauseen jälkeen jotta voisin kirjata kaikki avainsanat muistiin. Jokin vaisto aina herättää minut kirjoittamaan.

Tähtisilmäiset olennot

Nainen kulki kaivosvaunuilla yhä syvemmälle kaivokseen. Välillä raide haarautui vasemmalle tai oikealle, ja hänen täytyi valita. Hän kävi aina vain ahdistuneemmaksi, kun jokin muistutti häntä menneisyydestään ja asioista joita hän häpesi.

Lopulta vaunut veivät huoneeseen ja hän nousi pois kyydistä. Huoneessa oli jokin ihmistä muistuttava olento tai ehkä liikkumaton nukke, en muista enää tarkkaan. Sillä oli valkoinen naamio jonka silmät tuikkivat kuin tähdet, ja sen pään päällä paloi kynttilä. Se alkoi puhumaan naiselle, muistutti jostakin joka liittyi tämän tyttäreen. Nainen alkoi itkemään syyllisyydentunnon vallassa.

Käytävästä hänen takaansa alkoi lähestyä hahmo joka oli aivan hänen tyttärensä näköinen. Se puhuikin naiselle, ja ensin tämä uskoi illuusion todeksi. Sitten hän havahtui jostain syystä ja illuusio murtui. Käytävän valot himmenivät ja tyttären hahmo katosi näkyvistä, vain tähtisilmät jäivät loistamaan pimeään.

Naamioitu nukke-olento muuttui nyt todella pelottavaksi. Uni hukkui kohinaan, enkä muista loppua enää.