Wednesday, 8 April 2026

Hautautuneet maat

Olin jossain hyvin syvällä maan alla. Pidän maanalaisista paikoista, mutta unimaailmoissani kellarit ovat yleensä täynnä kaikenlaista ikävää joka on ehkä syystäkin haudattuna. Muuan vuosien takaisen unen myötä olen alkanut hahmottamaan nämä maanalaiset tilat kahteen kategoriaan: harmaaseen ja punaiseen. Se ei ole ihan aukoton luokittelu, ja etenkin jälkimmäiseen tulee helposti tuupattua kaikenlaista mikä on muuten vain kolkkoa tai surumielistä. Tämänkertainen uni saattoi joka tapauksessa sijoittua harmaalle alueelle.

Hahmotin maailman kolmessa kerroksessa; päällekkäisiä, hautautuneita kaupunkeja.


Päällimmäisin saattoi olla vielä asutettu, ja mahdollisesti olin itse kotoisin sieltä. Jotenkin olin kuitenkin löytänyt tieni jollekin alemmista tasoista, jossa seurassani oli kaksi ihmistä jotka edustivat noita alempia kaupunkeja. Muistan toisen heistä olleen mies joka oli pukeutunut muinaisen Mesopotamian tyyliseen vaateparteen, ja toista henkilöä en muista kunnolla.

Yritin suostutella heitä tuomaan kansansa mukaani tuonne ylemmille tasoille, siellä olisi tilaa ja olisi hyvä elää. Molemmat kieltätyivät kohteliaasti, mutta eivät kertoneet syytä. Vasta myöhemmin tajusin asian minkä olisi pitänyt olla itsestäänselvää: He olivat jo kauan sitten kuolleita, ja samaten heidän sivilisaationsa. Kukin maa on kukoistanut kauan sen jälkeen, kun sitä alempi on jo hiipunut.

Tätä unta voisi tulkita hyvin monella tavalla, kertomuksena ihmiskunnan historiasta tai allegoriana alitajunnasta, ja yleensä etenkin jälkimmäiset tulkinnat ovat mieleeni, mutta tällä kertaa olen päättänyt ottaa sen kirjaimellisesti. Se oli tarina noista kahdesta aaveesta jotka liikkuvat pimeydessä, kaduilla ja käytävillä jotka ovat kauan sitten hiljenneet mutta yhä heille koti.

Wednesday, 1 April 2026

Meillä on toivoa, osa 2

Tämä uni sijoittui eri ympäristöön kuin edellinen jossa oli sama otsikko, mutta ennen heräämistä tiesin että tästä pitäisi kirjoittaa, ja että se kuuluisi otsikoida näin.

Olin unessa nuori, ehkä teini-ikäinen, ja istuin kavereideni kanssa kauppakeskuksessa (asia joka ei oikeastaan ikinä kuulunut omaan nuoruuteeni). Tunnelma oli kolkko ja toivoton (no tämä sentään kuului), ja kaikki valvemaailman huolet maailman tilasta olivat paljon lähempänä.

Tilassa oli vartija, keski-ikäinen mies, jonka kanssa väittelimme. Vartijan mielestä fasismi olisi väistämätöntä ja hän tuntui pitävän tätä jopa positiivisena asiana. Me nuoret väitimme vastaan, mutta huomasin yleisen mielialan olevan melko ahdistunut ja lannistunut.

Joku ison päivälehden toimittaja ilmestyi siihen pyörimään ja oli vartijan kanssa samoilla linjoilla. Koin että toimittajan soisi olevan vähän perillä asioista, ja aloin haastamaan häntä kysymyksillä. Hän ei halunnut vastata vaan lähti kävelemään pois, jolloin lähdin hänen peräänsä ja jatkoin kyselyä, pakotin hänet ajattelemaan negatiivisia puolia siinä kaikessa, mihin hän halusi suhtautua hyvintuulisen välinpitämättömästi. Olin niin vihainen että olisin halunnut heitellä häntä pitkin seiniä, mutta edes unissa en osaa käydä väkivaltaiseksi muuten kuin itsepuolustukseksi, joten purin vihaani vain verbaalisesti.

Lopulta toimittaja juoksi pois aivan pää kolmantena jalkana, ja annoin hänen mennä. Palatessani huomasin että tunnelma ikäisteni keskuudessa oli selvästi muuttunut. Kaikki olivat saaneet takaisin taistelutahtoa ja toivoa. Ei tarvitse lannistua vain siksi, että vanhemmat, jo lähellä hautaa olevat sukupolvet kohauttelevat olkiaan tai kuvittelevat olevansa hyötyjien puolella kovenevassa maailmassa.

Joku ojensi minulle kirjan. Se oli järeä, käsin tehty ja vesiväreillä maalattu mukaelma Adventure Time -sarjassa esiintyvästä kirjasta nimeltä Enchiridion (ei suoraa yhteyttä samannimiseen antiikin Kreikan teokseen). Piirrossarjassa tuolla kirjalla on monenlaista painoarvoa, mutta se on muunmuassa opas sankareille. Unen maailmassa se kiersi nuorten keskuudessa jonkinlaisena kiertopalkintona, joka myönnettiin inspiroivien tai avuliaiden tekojen perusteella.

Kuten monesti käy, uni tuntui paljon järkevämmältä vielä uneksimisen aikana, kun muistelin sitä ennen heräämistä mutta lähempänä valvetilaa. Nyt auki kirjoitettuna se on vähän sekava ja sen tärkeimmältä tuntuvia asioita on vaikea tiivistää, mutta näen yhteyden vuosien takaiseen aiempaan uneen, jossa oli myös kyse toivosta. Elämme levottomia aikoja, ja maailmassa on tahoja, jotka omaa lyhytnäköistä etua ajaessaan ovat valmiita sortamaan kaikkia muita. En ole sokea sille, että tätäkin blogialustaa pyörittävän firman johdossa on näitä samoja ihmisiä.

Mutta kuten kaupunkien nuorilla ei ole joskus muuta paikkaa oleskella kuin ostoskeskukset, minunkin on oltava olemassa osittain kapitalistisen järjestelmän sisällä. Se ei tarkoita, että sitä järjestelmää olisi pakko hyväksyä, että sille ei voisi kuvitella vaihtoehtoja. Meillä on vaihtoehtoja. Meillä on toivoa.

Friday, 14 March 2025

Robotti ja koira

Pitkästä aikaa uni, jossa oli hyvin narratiivinen rakenne.

Elettiin jonkinlaisen suuren tuhon jälkeistä aikaa. Olin sairaalassa hoidettavana saatuani säteilymyrkytyksen. Makasin sängyllä ja kone erotteli verestäni radioaktiviisia partikkeleita, ja se tuntui melko hirveältä.

Siinä maatessani mietin, että miten päädyinkään tähän tilanteeseen. Palasin mielessäni aiempiin tapahtumiin, kun kolusin romujen täyttämää ojaa jonkin raunioituneen rakennuksen lähellä. Rakennuksen edustalla seisoi pitkä rivi liikkumattomia hahmoja, identtisiä trenssitakkiin pukeutuneita miehiä. Ne näyttivät orgaanisilta ihmisiltä, mutta olivat keinotekoisia.

Joku jossain vaiheessa maailmaa hallinnut tyyppi oli luonut nämä koneet palvelijoikseen, ehkä omaksi kuvakseen tai idealistiseksi versioksi itsestään. Minulla ei ollut yhtään enempää tietoa kyseiseen häiskään liittyen, ja ehkä hän oli jo ajat sitten kuollut. Robottipalvelijat olivat yhä elossa, mutta ne pysyisivät paikallaan kunnes tapahtuisi jotain, mihin ne oli ohjelmoitu reagoimaan, tai kunnes ne saisivat suoran käskyn johtajaltaan.

Näkökulma siirtyi äkkiä yhteen roboteista, mutta en ole varma olimmeko enää samassa ajassa. Tämä yksilö oli ainoana joukostaan kyennyt jotenkin murtautumaan irti ohjelmoinnistaan siinä määrin, että kykeni ohjelmoimaan itsensä uusiksi. Hän poisti kaikki loput rajoitteet jotka sitoivat häntä alkuperäiseen tehtäväänsä, ja lähti lätkimään.

Hän vietti jonkin epämääräisen ajan ihmisten joukossa, ja hänen seuralaisensakin uskoivat hänet orgaaniseksi ihmiseksi. Robotti ei kuitenkaan oikein välittänyt ihmisten seurasta, ja lähti lopulta omille teilleen.

Hän päätyi asumaan hylättyyn kouluun, jossa hän sivisti itseään pänttäämällä video-oppimateriaalia. Koulun opetus oli ilmeisesti aikanaan tapahtunut täysin tietokoneiden avulla, ja robotti jaksoi käydä materiaalia läpi tauotta.

Aika eteni unessa harppauksin, ja jossain kohtaa robotti oli löytänyt ja adoptoinut kulkukoiran. Hän oppi rakastamaan. Hän piti koirasta hyvää huolta, ja he elivät yhdessä monta vuotta.

Unen loppupuolella koira oli kuollut vanhuuteen. Viimeinen muistikuvani on, kun robotti kaivoi sille hautakuoppaa. Hän oli myös tehnyt hautakiven. Heräsin itkien.

Tuesday, 29 March 2016

Suuri kirjasto



Tämän monivaiheisen unen aikana seurassani oli aina muita ihmisiä. Välillä ihmisiä joita tunsin valvevaailmasta, välillä tuntemattomia, mutta heidän roolinsa kävi ilmeiseksi myöhemmin unen aikana.

Koko unen aikana kiersimme merkillisissä käytävälabyrinteissa. Alkuvaiheessa unta käytävät olivat hyvin ahtaita ja lukuisten ovien jakamia. Jotkut ovet johtivat hyvin pieniin huoneisiin, jotkut eivät mihinkään. Jotkut ovista olivat niin korkealla lattiasta että niistä astuminen olisi vaatinut kiipeämistä.

En muista nähneeni portaita mutta tiedän että käytävät veivät aina syvemmälle alaspäin. Jossain vaiheessa muistin tuntevani rakennuksen Suurena Kirjastona, ja tiesin että se oli tuttu paikka jossa olin unissani vieraillut monesti. Myöhemmin herättyäni olin kuitenkin varma etten ollut käynyt siellä aiemmin. Tästä syystä mukanani oli muitakin; he edustivat juuri tätä tietoista osaa mielestäni joka oli paikalla ensi kertaa ja saatoin selittää heille kaiken olennaisen. Kielsin poimimasta mitään esineitä, vaikka en ole varma miksi.

En myöskään ole aivan varma, miksi pidin rakennusta kirjastona. En muista nähneeni yhtäkään kirjahyllyä. Alimmaisissa kerroksissa se muistutti enemmänkin jonkin suuren kauppakeskuksen varastoa. Avarassa tilassa oli hyllyjä ja tavarapinoja. Ymmärsin tässä vaiheessa myös että rakennus oli tavallaan pyramidimainen - alemmissa kerroksissa etäisyydet olivat huomattavasti suurempia kuin ylemmissä. Tuo on yksinkertaistaen selitetty, sillä unimaailman geografiaa ei voi suoraan verrata valvemaailmaan, mutta tuo on selkein vertaus jonka saatan keksiä.

Olimme lähellä alueen reunaa ja yhdellä seinällä oli jonkinlainen lastauslaiturin tapainen. Laiturin ulkopuolella näytti olevan vain pimeää luolaa ja sieltä kävi kylmä tuuli. Jos kirjastopyramidin alimmat osat ovat jossain alitajuntani perukoilla, mitä kauheita syvyyksiä tuolla ulkpuolella olisikaan?
Lastauslaiturin luona oli kyltti joka kertoi minun olevan hallissa numero 5. Kulkusuuntani vei minut halliin 6, ja tiesin että uloskäynti olisi oleva tuolla jossain.

Seuralaiseni kävivät levottomiksi ja olivat vähällä eksyä ja jouduin toistamiseen kieltämään poimimasta tavaroita. Hallissa vaelsi lisäksemme myös muita ihmisiä, jotka eivät mitä ilmeisimmin nähneet meitä ollenkaan. Selostin seuralaisilleni näiden muiden ihmisten roolia, kerroin, että jos heidän joukossaan näkee jonkun, joka on valvemaailmassa tuttu ja luotettava, häneen saattaisi luottaa myös täällä sillä hän edustaisi jotain turvallista osaa alitajunnasta.

Näin valvemaailmasta tutun mielenterveyshoitajan, ja tervehdin häntä ohikulkiessamme. Tämä teki hänet tietoiseksi läsnäolostani ja hän näytti säikähtäneeltä. Hän kutsui nimeäni, ja kun käännyin hänen puoleensa, hän sanoi, ”Ole varovainen.”

Varoitus oli luultavasti paikallaan sillä syvemmälle kirjastoon edetessäni paikat kävivät hämärämmiksi ja jossain vaiheessa olin tietoinen, että joku seuraa minua. Tässä vaiheessa paikka ei muistuttanut enää varastohallia, vaan huoneet muistuttivat jonkinlaisia keittiöitä tai laboratorioita.

Lopulta unen valtasi painostava läsnäolon tunne joka on ominaista painajaisille jotka sijoittuvat tiettyihin alueisiin unimaailmassani. Ominaista on että jokin entiteetti pyrkii säikäyttämään minut jolloin uni hajoaa kohinaan ja herään paniikissa, ja useimmiten herätän itseni ennen kuin tätä tapahtuu. Nyt olin pitkän ja pohdinnantäytteisen unen jäljiltä tarpeeksi tietoinen itsestäni että saatoin vastustaa tätä. Joskus ennenkin olen tehnyt vastaavissa unissa samoin. Se oli hyvin kiinnostavaa.

Tunsin jatkuvasti vieraan läsnäolon kun se yritti etsiä heikkoa kohtaa, mutta se pysyi näkymättömissä joten en tiennyt kuinka olisin itse saattanut hyökätä. Niinpä uni pysyi jonkinlaisessa pattitilanteessa ja unimaailma hajosi ympäriltämme. Kunnes jossain vaiheessa tunsin kolmannen osapuolen läsnäolon, jonkin suuren ja etäisen joka tuntui toruvan meitä molempia, ja tämän jälkeen uhan tunne lieveni kunnes saatoin herätä normaalisti.


Pientä analyysia: En ole vieläkään varma, miksi mieleni nimesi tuon paikan suureksi kirjastoksi, mutta on mahdollista että nimi on suorin mahdollinen käännös jollekin ajatukselle jolle ei ole parempaa kielellistä vastinetta. Jokin varaston kaltainen, mutta siihen sisältyy konnotaatioita informaation säilömisestä. En tosiaan muista että olisin uneksinut tuosta paikasta ennenkin, mutta unessa minulla oli silti vahva tunne, että paikka oli tuttu. Ja luultavasti se onkin.

Unen loppupuolen painajaisosuus oli hyvin tyypillinen esimerkki kauhu-unistani, lukuunottamatta diplomaattiselta vaikuttavaa kolmatta osapuolta jonka kaltaista en muista ennen kohdanneeni. Tämä oli kiinnostavaa.

Monday, 13 July 2015

Sopimus sadonkorjaajan kanssa



Joitakin vuosia sitten näin useita unia Kuoleman personifikaatiosta. En tullut kirjoittaneeksi niitä julkiseen unipäiväkirjaani, sillä ne tuntuivat liian henkilökohtaisilta. Viime uneni tuntui yhtä merkitykselliseltä kuin nuo aiemmat, mutta tällä kertaa julkaiseminen ei syystä tai toisesta tunnu arveluttavalta.

Yksi uni oli juuri päättynyt ja seuraava oli alkamassa. En muista aiemmasta yksityiskohtia, mutta sen jäljiltä olin yhä tuntemattomassa paikassa, tuntemattoman miehen seurassa. Keskustelimme asioista joita aiemmassa unessa oli tapahtunut. Joku oli kuollut, ja hän kertoi mitä kuolemaan liittyi kyseisissä (ilmeisesti normaalista poikkeavissa) olosuhteissa. Kuollut henkilö joutuisi oleskelemaan jonkinlaisessa limbossa niin kauan kuin häntä muistettaisiin. Vasta unohduttuaan hän pääsisi olemattomuuden lepoon.

Tai ehkä, ymmärsin herättyäni, hän kuvaili kuolemattomuutta joka on sitä kun elää läheistensä muistoissa, mutta kirjaimellisena limbona ajatus kuulosti minusta epämiellyttävältä.

Olimme käytävällä joka kiersi pientä huonetta. Koko tila oli kaikkiaan keskikokoisen yksiön kokoinen ja keskelle jäävä huone alle parikymmentä neliötä. Huoneessa oli ikkuna johon mies puhuessaan viittasi. Sisällä istui penkillä ihmisiä joiden ymmärsin olevan kuolleita, ja tuo huone edusti limboa. Siellä oli myös nuori poika, jonka nyt muisti olevan aiemmin puheena ollut kuollut henkilö.

Kukaan ei kuulisi tai näkisi meitä ikkunan läpi, mies sanoi. Limbo oli täysin ulottumattomissamme, vaikka näyttikin olevan niin lähellä. Minulle ei tarvinnut selittää että olimme nyt äärimmäisen vertauskuvallisessa tilassa. Mutta mieleeni tuli silti jotain.

Miehen lähdettyä koputin oveen jota ei vielä hetki sitten ollut olemassa. Kuolema itse avasi oven ja astui ulos. Aiemmissa unissani olen nähnyt hänet erilaisissa hahmoissa - tällä kertaa hän oli hyvin perinteinen mustakaapuinen hahmo, ainakin kaksi metriä pitkä. Mustan hupun alta erottui jonkinlaisia piirteitä, mutta niitä on mahdoton kuvailla. En nähnyt ihmisen kasvoja, en pääkalloakaan.

Katsoessani Kuolemaa silmiin minut valtasi tunne jonka kaltaisen muistan aiemmista saman aihepiirin unista. En tiedä miten sitä kuvailisi. Se oli melkein kuin pelkoa, mutta ei toisaalta kuitenkaan. Pelkoon liittyy jonkinlainen uhan tunne, mutta tässä ei ollut uhkaa. Se oli joka tapauksessa hyvin voimakas ja ravisuttava tunne.

En muista että Kuolema olisi sanonut sanaakaan, mutta jotenkin hän tiedusteli asiaani. Kerroin että halusin tehdä hänen kanssaan kaupat. Enempää ei minunkaan tarvinnut sanoa, sillä jotenkin hän tiesi mitä aioin ehdottaa.

Nuori poika astui ulos huoneesta, takaisin elävien kirjoihin. Ei ollut vielä hänen aikansa kuolla. Minä menin hänen tilalleen limboon ja kävin penkille istumaan. En tiedä miksi halusin tehdä näin. Pitäisi muistaa enemmän aiemman unen yksityiskohtia, jotta tietäisin, kuka tuo poika oli.
Saattaa olla että halusin vain hyvän kuoleman. Itsemurha on usein mietteissäni, mutta se olisi valintana jotain mikä ei tuottaisi mitään hyvää, enkä pidä sellaisista valinnoista. Siksi kai mieleni tarttuu ajatukseen itseni uhraamisesta jonkun toisen vuoksi kuin oljenkorteen - silloin minulla olisi lupa kuolla.

Mielessäni kävi myös että ehkä tuo poika oli nuorempi versio minusta. Ehkä uni oli kaivanut alitajuntani komeroista haaveen voida aloittaa elämä taas alusta, varhaisesta lapsuudesta jolloin en ollut vielä niin rikki. Silloin tietysti joutuisin hylkäämään kaiken mitä nuoreen aikuisuuteen on kuulunut. Pohdin tätä herättyäni ja tulin lopulta siihen päätökseen etten ehkä kuitenkaan tekisi sitä kauppaa.

Kuolemaan liittyvät unet ovat aina opettaneet minulle tärkeitä asioita. Tämänkin unen opetuksia on vielä pohdittava huolella.



Saturday, 30 May 2015

Päivänsäteitä ja menninkäisiä

Unessa kuuntelin tuota tuttua laulua, mutta se alkoikin eri tavalla kuin muistin. Laulu herätti voimakkaita visuaalisia aistimuksia ja muistoja - se kertoi ajasta kun päivänsäteet ja menninkäiset asuivat yhdessä, omassa maailmasta irrallisessa kodissaan. Ja laulu kertoi miten yhtenä päivänä he päättivät lähteä ulos maailmaan. Sain käsityksen että juuri tämän seurauksena syntyi yö ja päivä, kun nuo kaksi sadunomaista rotua erosivat toisistaan suuressa maailmassa.

Uni oli tarpeeksi kevyttä että kykenin ajattelemaan ja muistin vielä unen aikana kappaleen sanat ja jopa melodian. Se oli nopeatempoisempi kuin alkuperäinen Päivänsäde ja Menninkäinen, mutta surumielinen sävy siinäkin oli. Herättyäni aloin heti kirjoittamaan unta ylös, mutta sanat alkoivat jo häipyä mielestä. Muistin enää väen kodin nimen; se oli Ulvamaa. On aina mukava muistaa nimiä unista.

Thursday, 28 May 2015

Jälleen pelottava kartano



Näin jälleen kerran unen pelottavasta kartanosta. Näitä onkin jo ollut jokunen ja kaikkia en ole tullut edes kirjanneeksi tänne.

Tämän unen juoni oli hyvin elokuvamainen ja toisaalta aukeni minulle epäkronologisesti; jotkut alkupuolen tapahtumat tulivat mieleeni vasta unen lopussa. Kirjaan kuitenkin asiat ylös aikajärjestyksessä.

Alkupuolella nimetön mies jonka nimeä en koskaan kuullut joten nimitän häntä vain päähenkilöksi, otti vastaan työtehtävän mystiseltä herrasmieheltä, joka oli myöskin nimetön mutta tehdessäni muistiinpanoja heti herätttyäni nimitin häntä jostain syystä kuraattoriksi, joten se olkoon hänen nimensä nyt. Muistan että hänellä oli safarihattu. Hän oli hyvin salamyhkäinen, mutta kohtelias ja leppoisa.

Joka tapauksessa, työnkuvaan liittyi jotenkin vanha kartano jolla oli hirvittävä maine. Siellä kummitteli ja ilmeisesti ihmisiä oli myös kadonnut sinne. Kuraattori meni aina vaivaantuneeksi, ehkä surullisenkin oloiseksi, kun kummittelusta oli puhe, ja hän vakuutti että paikka oli täysin vaaraton.

Päähenkilön seurana oli muita hahmoja - kaksi miestä joista toinen muistutti Terry O’Quinnia ja toinen puhui Arnold Schwarzeneggerille ominaisella aksentilla, ja sitten nainen josta en muista mitään erottavia piirteitä.

Alun jälkeen oletettavasti tapahtui paljon kaikenlaista mistä minulla on vain hyvin hämärä käsitys - kuraattori oli jonkin verran kuvioissa ja kummittelusta oli puhe, ja hän aina kiisti kaiken. Jossain vaiheessa päähenkilö tovereineen oli jonkinlaisella terassilla tai parvekkeella - se oli tavallaan osa kartanon aulaa mutta kuitenkin tarpeeksi sen ulkopuolella jotta siellä oli turvallista olla - ja se oli tärkeää koska nyt päähenkilö oli vakuuttunut kartanon vaarallisuudesta. Hän yritti vakuuttaa tovereitaan siitä myös, mutta he eivät ilmeisesti uskoneet.

Sitten puhelin soi. Se oli vanhanaikainen lankapuhelin. Joku vastasi, ja täsmälleen O’Quinnin näköiseltä tyypiltä kuulostava ääni puhui sieltä, vakuutteli että kartano on täysin turvallinen eikä siellä kummittele. Tämä sai kaikki säikähtämään pahasti, ja O’Quinnin näköinen kaveri pirstoi puhelimen muruksi samalla kun nauroi hermostuneeseen sävyyn ja sanoi jotain sen suuntaista kuin ”Kun minun ääneni puhuu puhelimessa kun olen paikalla, se on tosi typerää kummittelua”, vääntäen meille kaikille rautalangasta että kaikki ei tosiaan ollut kohdallaan.

Tässä välissä on taas tapahtumia joita en muista, mutta yhtäkkiä kumppanukset ovat taas sisällä kartanossa jostain syystä. Nainen päättää että heidän pitäisi polttaa talon arkistohuone, sillä se on oletettavasti kummittelun lähde. Päähenkilö epäröi, hän ei jostain syystä haluaisi, mutta sitten he kuitenkin lähtevät tekemään juuri tätä.

Itse kartanon käytävillä on tässä vaiheessa hyvin pimeää ja unen tunnelma on nyt ahdistava. Oma persoonani sekoittui nyt kaikkiin hahmoihin, ja muistan että pidimme toisiamme käsistä kiinni, sillä muuten voisimme pimeässä lähteä seuraamaan aivan väärää henkilöä jos se puhuisi tutulla äänellä.

Arkisto tuli ilmeisesti poltettua sillä muistan savun tuoksun. En tiedä miten kartanon kummittelulle kävi, mutta unen lopussa ymmärsin että salaperäisestä kuraattorista ei sen koommin kuultu mitään.

Sunday, 28 December 2014

Kahden oven talo

Uni alkoi epämääräisen pelimäisesti... matkustin valtavalla kartalla yli jokien ja niittyjen, seurasin matkaa kaukaa ylhäältä.

Lopulta näkökulma siirtyi omaan persoonaani ja vaikutelma pelimäisyydestä hävisi. Niityllä edessäni oli yksikerroksinen talo jossa oli kaksi ovea. Ymmärsin jotain kautta, että vasemmanpuoleinen on vaatimaton ovi, siitä voi astua sisään jos haluaa vain levätä hetken eikä tarvitse paljoa. Oikeanpuoleinen ovi on niille joilla on suuremmat tarpeet; siitä kun astut, paranet kaikista vaivoista, mutta siihen saattoi liittyä myös jokin odottamaton hinta.

Olin vain hitusen väsynyt mutta muuten tyytyväinen, joten menin vasemmasta ovesta. Sisäpuolella molempien ovien kautta johti eräänlainen käytävä; käytävien väliseinänä toimi puinen rakennelma, ehkä naulakko, ja oven lähistöllä seisoi vanha nainen jonka olemuksessa oli jotain nukkemaista, oikeastaan hän muistutti enemmän maatuska-nukkea kuin ihmistä. Molemmat käytävät johtivat kohti yksittäistä, pienehköä huonetta jossa oli leveä pöytä vastakkaisella seinällä. Koko talo ei tainnut olla tämän isompi.

En muista kauanko oleilin talossa, mutta jossain vaiheessa oikeanpuoleisen oven kautta oli saapunut nuori nainen. Hänen käytöksensä oli uhkaavaa, ja hän antoikin ymmärtää että aikoi murhata minut ja varastaa elämäni. Lähdin karkuun ovesta josta olin tullut, ja maatuska asettui hetkeksi uhkaajani tielle, niin että ehdin eksyttää hänet kannoiltani.

Unijakso jatkui vielä pitkänä, ja unet vaihtuivat moneen kertaan. Uhkaajani ilmestyi satunnaisiin uniin ainakin kahdesti, mutta en muista ensimmäisestä kerrasta/kerroista muuta, kuin että pääsin karkuun ja uni vaihtui.

Viimeisellä kerralla olin vanhassa kotikylässäni. Kävelin kiireesti mäkeä ylöspäin (tämä oli niitä unia joissa juokseminen on jostain syystä mahdotonta ja käveleminenkin työlästä) ja tuo nuori nainen seurasi kannoillani. Olin lähellä erästä paikkaa jonka lapsuudessani mielsin labyrinttimetsäksi - se oli risteilevien polkujen täyttämä metsäalue. Tiesin, että jos pääsisin kylätieltä tuonne poluille, olisin turvassa, sillä se oli minun paikkani.

Takaa-ajo oli naurettavan hidasta, sillä molemmat vain kävelimme kiivaasti, mutta uhkaajani käveli kuitenkin nopeammin. Hän oli jo saavuttamassa minua, ja kävelin jo polun ohikin, mutta palasin takaisinpäin ja ehdin kuitenkin metsäpolulle. Siellä tunsin olevani yhtä ympäristön kanssa, ja käännyin kohtaamaan vainojani. Hän ei pystynyt vahingoittamaan minua.

Lähdin kulkemaan polkuja pitkin syvemmälle metsään, ja nyt uhkaajani oli jostain syystä pakko seurata minua. Aikomuksenani oli kulkea mahdollisimman montaa polkua pitkin jotta hän eksyisi, niin että ehtisin itse taas kauas karkuun ennen kuin hän pääsisi perääni.

Lopulta olimme ehtineet niin syvälle metsään että olimme jo toisessa maailmassa. Mutta ennen kuin lähdin, kysyin häneltä, miksi hän halusi murhata minut. Ja hän kertoi minulle tarinansa. Kaikki yksityiskohdat eivät enää valveilla tunnu niin järkeviltä kuin unessa, mutta olennaista on että hän oli kuollut traagisesti, yllättäen, ja halusi jollain keinolla päästä takaisin elämään. En ole varma miten, mutta jotenkin tuo kahden oven talo oli tarjonnut hänelle mahdollisen keinon siihen.

Kuultuani hänen tarinansa en voinut enää pelätä, en vihata. Eikä hänkään enää halunnut murhata minua. Pääsimme jonkinlaiseen sopuun, vaikka en muista, kykeninkö tarjoamaan mitään apua hänelle. Kenties se jo auttoi, että muistin hänen tarinansa. Hän kertoi nimekseen Jonna, ja se tuntui olevan olennaista, sillä nimi palautui mieleeni vielä myöhempien unien aikanakin.

Monday, 5 May 2014

Unimaan kartta


Tutkin jonkinlaista karttaa. Piirsin pitkästä aikaa (kömpelön) luonnoksen josta saa ainakin selvää, minkä näköisestä esineestä on kyse:



Ylempänä oli karttanäkymä (kuva ei vastaa unta, en osaisi piirtää sitä enää) joka saattoi kenties vaihtua sitä katsoessa, mutta en ole ihan varma. Alempana oli ruutuja joita oli luultavasti yhdeksän (mutta en osaa sitäkään sanoa enää varmaksi) joissa oli maailmojen nimiä. Ymmärsin että kaikki maailmat olivat olemassa samalla kartalla, toisistaan erillään mutta silti jotenkin olennaisesti toisiinsa yhteydessä.
En muista maailmojen nimistä muuta, kuin että yhdessä oli Italian ihmistä tarkoittava sana. Ihmisten maailma? Mitähän muissa maailmoissa oli. Sääli etten muista nimiä.

Wednesday, 9 April 2014

Seinään piirretty ovi



Eräällä kadulla oli paikka, jossa seinästä saattoi löytää kätketyn oven kun vain piirsi siihen oven ääriviivat. Tämä oli sikälikin merkillistä että unen maailma oli hyvin arkitodellinen - minulla oli kaikki valvemaailman muistot ja ajatukset, mutta jotenkin en kuitenkaan tajunnut ihmetellä tätä ilmeisen taianomaista asiaa.

Minulla oli myös muisto että olin tiennyt ovesta jo kauan mutta vain unohtanut sen. On mahdollista, että olen nähnyt siitä unta aiemminkin. Tiesin että veljeni oli löytänyt oven ensimmäistä kertaa, ja unessa hän oli mukanani. Itse etsin ovea aivan väärästä paikasta, kadunpuoleisilta seiniltä, mutta veljeni neuvoi että se oli aivan kulman takana eräällä sisäpihalle johtavalla kujalla.

Seinä pysyi aivan normaalin näköisenä kunnes oven viimeinenkin ääriviiva oli piirretty kohdalleen. Ymmärsin jotenkin vaistomaisesti, ettei ollut aivan valtavan tarkkaa minkälaisen oven siihen piirsi, kunhan vain omassa mielessään tunnisti kuvan oveksi, ja kunhan viivat osuivat toisiinsa. Viimeisen viivan mentyä kohdalleen paikalla olikin yhtäkkiä ovi, ja se aukesi itsestään sisäänpäin.

Sisäpuolella oli ahdas alaspäin johtava portaikko. Seinät ja portaat olivat hiomatonta kiveä, portaat hyvin jyrkät, ja tilaa niin vähän että siellä olisi mahtunut kulkemaan vain yksi henkilö kerrallaan. Heti astuessani sisään luku 500 tuli mieleeni, tiesin että se mittasi matkaa alaspäin, mutta en ole varma mittayksiköstä. 500 askelmaa, metriä, kerrosta? Askelmat tuntuvat todennäköisimmältä, koska aistin luvun pienenevän kun astuin vähän alaspäin.

En uskaltanut kuitenkaan lähteä tutkimaan kovin tarkasti, minua pelotti. Suunnittelin, että kun portaikkoa lähtisi tutkimaan tarkemmin, mukana olisi hyvä olla köysi, ja jonkun olisi jäätävä ylös pitämään köyttä ja katsomaan ettei ovi sulkeudu.

Katu saattoi olla Jyväskylän Kauppakatu, mutta on mahdollista että mieleni vain etsi jonkin tutun paikan nimen jotta en keskittyisi epäolennaiseen. Tunne, että olen nähnyt tuosta ovesta unta aiemminkin, on hyvin vahva.

Friday, 24 January 2014

Meillä on toivoa

Näin tämän unen muistaakseni viime viikolla.

Jälleen kerran uneen tuntui liittyvän jokin pidempi tarina, mutta en muista kaikkea. Tiedän vain että olin kuollut. Vaelsin aaveena paikassa, joka saattoi olla jonkinlainen hylätty tehdas, ja siellä vaelsi lukuisia muita kuolleita. Kaikki olivat hyvin masentuneita ja toivottomia.

Jostain syystä oli äärimmäisen tärkeää että sain valettua toivoa aaveisiin. En ole täysin varma miksi, mutta minulla oli tunne että jotain kallisarvoista olisi menetetty jos en onnistuisi. Joten kuljin puhumassa heille, toiveikkaita sanoja, lohdullisia sanoja, unesta jäi erityisesti mieleen lause, "Meillä on toivoa."

Samaan aikaan en ole varma uskoinko itsekään itseäni. Mehän olimme jo kuolleita, mitä toivoa meillä olisi? Mutta tuntui tärkeältä uskoa, ja oli tärkeää että me kaikki uskoisimme, ja niin jatkoin yrittämistä, ja yksi kerrallaan aaveet alkoivat piristyä, alkoivat uskomaan.

Selkein tulkinta on, että aaveet kuvastivat omaa masentunutta mieltäni jota pyrin jatkuvasti - ja kasvavalla menestyksellä - vakuuttamaan, että kannattaa jatkaa elämistä vielä ainakin jonkin aikaa.

Mutta unella oli myös toinen, suurempi merkitys, jota on hankala pukea sanoiksi koska hädintuskin saan ajatuksesta kiinni, enkä tiedä miten selittäisin sen.

Ja pari kertaa yritettyäni ja kumitettuani tekstin päätin etten tosiaan osaa selittää sitä nyt, mutta tämä merkintä on julkaistava etten unohda tätä unta. Kenties päivitän myöhemmin jos keksin kuinka selittää tuon kätketyn merkityksen paremmin.

Thursday, 5 September 2013

Lumenneito

Jostain syystä olen viime aikoina uneksinut paljon naisista.

Tällä kertaa neito oli lumesta tehty. Oli kevät, ja sulamattomia lumikasoja oli vielä kaikkialla. Kirjaston edustalla eräästä kinoksesta kasvoi esiin lumivalkea pää. Se katsoi ensin hetken aikaa ympärilleen, vetäytyi takaisin hankeen, ja sitten koko lumikasa otti naisen hahmon. Tuossa vaiheessa unta ei tapahtunut mitään dialogia, tai ainakaan en muista, vaan jostain syystä vain päätimme lähteä yhdessä kävelemään etelä-Suomeen.

Luminainen oli välillä valtavan suuri, mutta aurinko sulatti häntä matkan aikana pienemmäksi. Aina kutistuttuaan normaalin ihmisen kokoiseksi hän etsi hangen ja sulautti sen itseensä.

Kuljimme enimmäkseen metsiä pitkin, mahdollisesti siksi jotta hän ei herättäisi ihmetystä. Tosin tämä seikka ei tuntunut enää huolestuttavan meitä siinä vaiheessa, kun pääsimme Helsinkiin. Kävi myös ilmi, että valkealla ystävälläni oli siellä asunto.

Sää oli edelleen ahdistavan aurinkoinen, ja jossain vaiheessa lumenneito ilmoitti lähtevänsä kohti Lappia. Olin huolissani että hän sulaisi matkalla, joten pakkasin hänelle mukaan laatikollisen lunta, ja kävimme vielä r-kioskilla ostamassa mehujäätä.

Tämä oli merkillinen ja hyväntuulinen uni. Olin unen ajan hyvin lähellä valvemaailmaa, tarpeeksi että saatoin välillä kuulla naapuruston äänet korvissani ja tuntea tyynyn kasvojani vasten, mutta siitä huolimatta uni oli selkeästi elävä ja irrallaan tietoisista ajatuksistani. On kohtalaisen harvinaista minulle, että tällaiset kevyet unet pysyvät kasassa tarpeeksi kauan että mikään selkeä tarina ehtii erottua. Aina kun näin käy, tulos on yleensä kiinnostava.

Saturday, 24 August 2013

Kellopelinainen

Uni tuntui seuraavan monia yhtäaikaisia tarinoita, joilla ei ollut paljoa tekemistä toistensa kanssa. Yhdessä unessa minä löysin pienen kellokoneiston rattaan. Toiseen uneen liittyi mekaaninen nainen ja hänestä kiinnostunut mies, jonka jostain syystä uskoin sotilaaksi.

Naisella ei ollut jalkoja, vaan hänet oli rakennettu jonkinlaiselle jalustalle. Hän oli myös ollut rikki vuosien ajan, ja hänen elämän liekkinsä oli ollut sammuksissa. Tämä tuntematon mies oli viettänyt vuosia häntä tutkien ja kunnostaen, ja etsien puuttuneita osia. Nyt nainen kykenisi jo liikkumaan ja puhumaan, mutta hänen sydämestään puuttui vielä yksi osa, joka sallisi hänen rakastaa.

Jossain vaiheessa kaksi unta liittyi yhteen, ja osuin paikkaan jossa vanha sotilas ja kellopelinainen olivat. Ymmärsin, että löytämäni ratas oli tuo puuttuva osa, ja tarjosin sitä sotilaalle. Hän otti sen vastaan surullisesti hymyillen.
Kysyin, eikö hän halua laittaa sitä paikoilleen ja käynnistää naista, jotta tämä voisi rakastaa häntä takaisin, sillä eikö hän itse olekin rakastanut tuota nukkuvaa konetta vuosien ajan?

En muista sotilaan vastausta sanatarkasti. Hän selitti, miten uskoi ymmärtävänsä kellopelikoneiston toiminnan jo lähes täydellisesti, ymmärtävänsä, "miten tieto kulkee koneistossa", ja että jostain syystä hän ei halunnut käynnistää naista ennen kuin löytäisi keinon muuttaa myös itsensä koneeksi.

Vaikka hän ei sanonut sitä ääneen, sain voimakkaan vaikutelman ettei hän halunnut asentaa ratasta myöskään siksi, että se pakottaisi naisen rakastamaan häntä. Koska sillä tavalla hänet oli rakennettu. Mutta jos hän olisi itse samanlainen kone, he voisivat olla keskenään tasaveroisia. 

Monday, 7 January 2013

Mina

Tämä oli merkillinen, romanttinen kummitustarina.

Olin toisessa elämässä, toisessa maailmassa. Tutkimme hylättyä taloa jonkun ystäväni kanssa. En muista tuosta toisesta elämästä mitään muuta, kuin mitä unesssa tapahtui, mutta pukeutumisestamme päätellen elimme jossain vaiheessa 1800-lukua. Talo oli tuossa vaiheessa ollut hylättynä jo kauan aikaa.

Uni eteni harppauksin, mahdollisesti siksi että tulisin pian heräämään ja oli tärkeä nähdä tarina loppuun. En muista kaikkea mitä talossa tapahtui, mutta selvitimme jotain mysteeriä. Erään käytävän päässä oli maalaus, vanha ja lahonnut, mutta siitä saattoi yhä erottaa punaiseen pukeutuneen naisen.

Uni harppasi taas eteenpäin, tai sitten muistikuvani ovat vain poissa. Olin yksinään käytävän päässä, revin maalausta pois kaksin käsin. Sen takaa oli paljastumassa ovi. Käytävällä minua kohti kulki kaksi aavetta; toinen oli maalauksen neito, toinen oli pitkä mies joka oli kätkenyt kasvonsa.

Jälleen uni otti harppauksen. Valveilla en enää muista, mitä kaikkea oli tapahtunut, mutta muistan tietäneeni unen aikana. Olimme vapauttaneet talon aaveet jostain kirouksesta. Naisen nimi oli Mina. Hän oli jonkinlainen aatelinen, kreivitär mahdolllisesti, tosin tarkka sana katosi mielestäni herätessäni - ja kasvonsa peittävä mies oli hänen henkivartijansa. On mahdollista, että mies oli ollut kuolleena huomattavan paljon naista pidempään.

He halusivat palkita meidät. Olisimme voineet saada rahaa, mutta sanoin ettemme halua mitään. (Ystävällänikään ei ollut vastalauseita.) Tajusin olevani rakastunut Minaan, ja hänen katseestaan näin, että tunne oli molemminpuoleinen.

Lähdimme talosta. Ystäväni lähti kävelemään tietä pitkin edellä jotta saisin jutella hetken aikaa rauhassa Minan kanssa. Hän kysyi, miksi en voi jäädä. Vastasin, että elän väärällä aikakaudella. (Tämä keskustelu antoi jotenkin ymmärtää, että Mina ei kenties varsinaisesti ollut kuollut, vaan näkemäni haamu oli jonkinlainen heijastus hänen omalta aikakaudeltaan, jonne hän pystyisi nyt palaamaan kun kirous oli murrettu.)
Halasimme viimeisen kerran, ja työnsin oven kiinni lähtiessäni. Muistan miten lopulliselta se kuulosti sulkeutuessaan.

Ystäväni käveli jo kaukana edellä hiekkatiellä. En pitänyt kiirettä. En kaivannut juttuseuraa, sillä halusin ajatella vain Minaa.


Uni loppui tähän. Se oli merkillistä, sillä en heti herännyt, vaan unen maailma vain ikäänkuin lakkasi hengittämästä. Tunnelma oli sama kuin elokuvateatterissa, kun filmi loppuu mutta ennen kuin teatterin valot syttyvät. Uni oli kertonut tarinansa, joten ei ollut enää syytä jatkaa tiellä kävelyä.

Talo tuntui sijaitsevan, monien muiden unieni tapaan, vanhassa kotikylässäni, muuan hiekkatien varrella. Kyseisessä paikassa ei tietääkseni ole taloa, ainakaan ei ollut kymmenen vuotta sitten. Olen kuitenkin liikkunut samalla alueella aiemmissa unissa.


Friday, 28 September 2012

Outo kartano

Selkeät muistikuvani tästä unesta alkavat keskeltä tarinaa. Olin jossain kartanossa, ja läsnä oli paljon muita henkilöitä ja tekeillä oli kaikenlaista, mutta en muista sen tarkempia yksityiskohtia, muuta kuin että useimmat kohtaamani henkilöt olivat varsin epäilyttäviä ja pelottaviakin. Kartano oli varsin suuri, ja paikka jossa itse olin koostui useista vierekkäisistä saleista joita erottivat vain ovet, eivät käytävät, vaikka yleensä unissani on nimenomaan paljon käytäviä.

Joku tummiin pukeutunut nainen - tärkeä hahmo unessa jollain tapaa - ehdotti että minun kannattaisi ehkä mennä tutkimaan kartanon kirkkoa. Jostain syystä noudatin neuvoa. Jotenkin vaistomaisesti tiesin että nainen tulisi perässäni, ja aikoisi kohdata minut jossain päin kyseistä kirkkoa. En odottanut kohtaamista suurella innolla.

Kirkko oli mielenkiintoisesti rakennettu kartanon sisään. Sen pääsali oli yhteydessä kartanon muihin saleihin, mutta ilmeisesti sen tärkeimmät osat olivat maan alla, ja juuri sinne minun piti mennä. Tapasin kirkkosalissa vanhan, ystävällisen naisen, joka vei minut hissillä maanalaisiin kerroksiin. Maan alla paikka oli yhdistelmä vanhoja kivirakenteita, ja terästä ja putkia. Siellä oli hyvin pimeää.

Vanha nainen oli ainoa unen hahmoista joka ei vaikuttanut millään tapaa pelottavalta. Juttelin hänen kanssaan ja rauhoituin jonkin verran. Kehuin, miten hieno talon kirkko on. Nainen myönsi että onhan se hieno paikka, sääli vain että se on paha. Niinpä tietysti, ajattelin lannistuneena, varmana että tästä tulee pelottava kokemus.
Kellari oli minulle jollain tapaa tuttu paikka, ja tiesin että se jatkui hyvin pitkälle, ja jostain kaukaa monien pelottavien käytävien tuolla puolen pääsisi taas ylös.
Kuljimme jonkin matkaa, ja olin jatkuvasti hämärän tietoinen, että tummiin pukeutunut nainen lähestyi jotakin toista reittiä. En halunnut kohdata häntä. Kerroin vanhalle naiselle että haluaisin mieluummin palata hissillä ylös, ja lähdimme kulkemaan takaisin hissiä kohti.

En yllättänyt hittojakaan kun hissi ei yhtäkkiä toiminutkaan. Se vain jotenkin sopi kuvioon. Vanha nainenkin alkoi vaikuttamaan hitusen huolestuneelta.
Hissin lähellä yläkertaan kulkivat teräksiset huoltoportaat. Näitä portaita laskeutui nyt nuori naispuoleinen sisäkkö. Tässä vaiheessa tulin tietoiseksi että koko kartano kuhisi hänen kaltaisiaan nuoria naisia, ja että heissä kaikissa oli jotain kummaa.
Kysyin sisäköltä, pääseekö portaita pitkin yläkertaan. Hän vastasi kieltävästi, mutta tiesin hänen valehtelevan. Sisäkkö alkoi nyt käyttäytyä jollain tapaa todella omituisesti, mutta en enää herättyäni muista, mitä hän teki. Muistan vain että se oli erittäin pelottavaa, ja samalla ärsyttävää. Tulin tietoiseksi, että kaikki talon väki, kenties vanhaa naista lukuunottamatta, yrittivät pakottaa minut seuraamaan jotain käsikirjoitusta. He halusivat minun tulevan kirkon kellariin ja kulkevan sen läpi, ja siksi hissi ei toiminut ja sisäkkö ei päästänyt minua portaisiin. Minä vain en halunnut seurata tätä käsikirjoitusta.

Myöhemmin olin taas yläkerrassa, tosin en muista miten pääsin sinne. Pelottavia sisäköitä oli nyt joka paikassa, ja he ahdistelivat minua ja yrittivät saada minua kulkemaan tiettyä reittiä. Yritin keksiä keinoja rikkoja sääntöjä, häiritä heidän aikeitaan. Erään huoneen pöydällä oli sanomalehti; käärin sen rullalle ja sytytin palamaan soihduksi. Uhkasin sytyttää koko talon palamaan jos he eivät jättäisi minua rauhaan.
Tunsin kuitenkin saman tien syyllisyyttä uhkauksestani; jostain syystä se tuntui liian rajulta. Tiesin myös, etten kuitenkaan toteuttaisi sitä, sillä niin kammottava paikka kuin tuo kartano olikin, se oli minusta samaan aikaan perhanan hieno paikka. Oikea kummitustalo, ajattelin, ei sellaista voi polttaa.

Heräsin näihin mietteisiin, pohtien kahtiajakoista suhtautumistani kartanoon ja sen asukkaisiin. Unen voimakkaimmat tunteet olivat pelko, ja toisaalta turhautuminen siksi että jouduin kokemaan pelkoa, ihan kuin olisin kokenut kaiken saman jo kyllästymiseen asti, ja kolmanneksi kuitenkin ihailu ja mielenkiinto kartanoa kohtaan, sillä vaikka en halunnutkaan esittää minulle määrättyä roolia tuossa unessa, niin se oli kuitenkin tavallaan jännittävää.

Ja ne sisäköt olivat tavallaan aika kauniita.

Wednesday, 5 September 2012

Väsymätön konstaapeli ja muita unia

Nukuin erittäin sikeästi. Monista yön aikana näkemistäni unista muistan kolme lyhyttä pätkää, herättyäni kahteen otteeseen kirjoittamaan niitä ylös. (tästä on tullut jo automaattinen tapa, herään usein mielenkiintoisen unen jälkeen vaikka en edes tiedostaisi uneksivani.)

Ensimmäiseen muistamaani uneen liittyi mahdollisesti jokin pidempi tarina, mutta se on enimmäkseen pyyhkiytynyt mielestäni. Unessa minä - tai unen hahmo jonka kautta koin unen - ja joku naispuoleinen ystäväni olimme kulkeneet pitkän matkan maanalaisia tunneleita pitkin. Olimme väsyneitä, mahdollisesti haavoittuneitakin, ja vielä oli jäljellä pitkä kiipeäminen korkeaan torniin - en tiedä miksi.

Viimeisessä maanalaisessa huoneessa meitä vastassa oli ystävällinen poliisikonstaapeli. Hän oli hyvin pitkä, yli parimetrinen, ja erittäin vahvan ja reippaan oloinen. Hän halusi auttaa minua ja ystävääni kaikin tavoin, ja suostui kantamaan meidät molemmat ylös radiotorniin.
Oli selvää että kahden aikuisen ihminen kantaminen lukuisia portaita ylös ei käynyt hänen voimilleen juuri lainkaan, mutta torniin meneminen ahdisti häntä jonkin verran. Ymmärsin että hän pelkäsi korkeita paikkoja, mutta oli valmis taistelemaan pelkoaan vastaan auttaakseen meitä.

Tämä ei tullut unessa esille millään tavalla, mutta muistan ajatelleeni että konstaapeli saattoi olla robotti. En osannut muuten selittää hänen suuria voimiaan. Tämä ajatus, yhdessä hänen sydämellisen luonteensa kanssa toi mieleen tv-sarja Eurekan apulaissheriffi Andyn, vaikka tämä ei näytäkään lainkaan uneni hahmolta.


Toinen muistamani kohtaus on pitkästä sarjasta unia jotka liittyivät entiseen kotikylääni, ja joilla oli keskenään hyvin vähän tekemistä. Muistamassani tilanteessa olin kyläkoulun pihalla, kävelin nurmikentällä, kun sain todistaa eriskummallista näkyä. Hevonen ilman ratsastajaa ja lampaalla ratsastava tyttö laukkasivat kilpaa nurmikentällä. He kulkivat vastapäivään. Tämä tuntui jostain syystä hyvin merkitykselliseltä, vaikka kerrankin minulta ei löydy mitään tulkintaa.
Melko pian tämän jälkeen kimppuuni hyökkäsi joitakin eläimiä, mutta en enää muista mitä ne olivat. Mahdollisesti sikoja, koiria, tai pieniä hevosia. Olisi pitänyt kirjoittaa muistiin. Muistan että aivan kuin joku ääni olisi kannustanut minua taistelemaan niitä vastaan ja nousemaan ylös, mutta en uskaltanut nousta yrittäessäni suojata itseäni mahdollisimman tehokkaasti.


Kolmanteen kohtaukseen liittyi myös taistelua.
Olin nyt selkeästi oma itseni, mutta vanhempana, yli 30 vuotiaana. Olin ilmeisesti muuttanut takaisin vanhaan kotikylääni, taloon jossa asuin lapsena. Pari kylän miestä tuli toivottamaan minua tervetulleeksi, ja kertoivat että heillä oli aina tapana tapella kunnolla uusien tulokkaiden kanssa.

Kylässä kylän tavalla, ajattelin, ja aloimme mäiskimään. Se oli sellaista tervehenkistä, reipasta nujakointia jossa tarkoituksena ei ollut satuttaa toista vaan päästää vain höyryjä pihalle. Siihen ei liittynyt vihan ja pelon tunteita jotka yleensä ovat läsnä unieni taisteluissa; tämä oli vain hauskanpitoa.
Minä jäin viimeisenä pystyyn ensimmäisestä erästä. Tunnelma oli hyväntuulinen. Sovimme, että jatkamme hutkimista myöhemmin.

Saturday, 4 August 2012

Marmorikaupunki

Unessa oli kaupunki tai mahdollisesti huomattavan suuri linna, joka oli rakennettu jostain hiomattomasta, tummansinisestä kivilaadusta; mahdollisesti basaltista, saviliuskeesta tai tummasta marmorista. Herättyäni mielessä oli kuitenkin nimi "Marmorikaupunki", joten kutsun sitä siksi. Sen kujat olivat kapeita, ja pintansa ja kulmansa hyvin suoria. Useissa paikoissa oli nähtävissä valurautaisia portteja ja aitoja.

Yhdessä osassa kaupunkia oli rakennus jonka tiesin vankilaksi, mutta siitä käytettiin nimitystä bastion, tai ainakin tuon sanan muistin herättyäni.

Olin unessa hyvin nuori, ja liikuin kaupungissa jonkun itseäni vanhemman miehen kanssa. Hän oli jonkinlainen soturi, ja toimi henkivartijanani. Ymmärsin että joku halusi pahaa minulle, ja henkivartijani halusi saattaa minut suojassa ulos kaupungista.

Oli yö, ja liikkeellä ei vaikuttanut olevan ketään muuta meidän lisäksemme, mutta olimme hyvin varuillamme. Minä liikuin pääasiassa vesikanavia pitkin, niitä risteili katujen alla ja välillä avoimen taivaankin alla. Henkivartijani muistaakseni kulki kaduilla, oli mahdollista että viholliseni eivät etsineet häntä, ainakaan yhtä laajamittaisesti. Hän oli aina lähellä ja antoi minulle ohjeita. Vesi oli hyvin kylmää ja pimeässä yössä aivan mustaa, mutta en ollut peloissani.

Lopulta saavuimme bastionin lähelle, jossa monet kanavat yhdistyivät yhdeksi suureksi vesialtaaksi. Myös monet kadut johtivat tähän paikkaan. Täällä uskoin olleeni epämääräisesti tietoinen lähistöllä liikkuvista vartijoista, mutta he olivat liian kaukana huomatakseen minua.

Ihmettelin henkivartijaltani, että miksi hän oli tuonut minut keskelle kaupunkia, vaikka tarkoituksena oli ilmeisesti päästä pois sieltä. Hän selitti että minun oli hyvin tärkeää olla paikassa josta pääsisin tarvittaessa liikkumaan eri suuntiin, katuja tai kanavia pitkin. Tekeillä oli ilmeisesti paljon mistä en ollut tietoinen.

Mahdollisesti tässä vaiheessa heräsin ja kirjoitin kuumeisesti muistiin kaikki avainsanat jotka auttaisivat minua muistamaan unen myöhemmin. Olen iloinen että tein niin.

Näin jälkeenpäin muistellessa unen tarina jää yhä hämärän peittoon. Mutta kenties se ei ollut tärkeää. Marmorikaupunki oli tärkeä; pimeä, viileä, hiljainen. Taitavien käsien rakentama. Olen varma että sillä olisi paljon salaisuuksia kätköissään.

Wednesday, 1 August 2012

Klooni-Hitlerin murhe

Tuota, niin.

Hitler oli kloonannut itsensä valtakautensa varhaisina päivinä, ja jollain tavalla varmistanut että klooni herää eloon samalla hetkellä kun hän itse kuolee. Ja näinhän sitten kävikin.

Mutta klooni-Hitler oli eri mies. Hän ei ollut käynyt läpi samoja kokemuksia kuin toinen puoliskonsa, eikä ollut muuttunut yhtä vihaiseksi ja julmaksi. Hän oli suorastaan surun murtama ymmärrettyään, mitä hirveyksiä alkuperäinen Hitler oli tehnyt. Häpeissään hän ajoi viiksensä ja jäi elämään salanimellä.

Yhdessä vaiheessa unta hän eli saman katon alla juutalaisperheen kanssa.

Saturday, 21 July 2012

Tyttö joka tiesi kuolevansa

Seisoin autiolla metsätiellä nuoren naisen kanssa. Oli kesäyö. Tie sijaitsi joko vanhassa kotikylässäni, tai sitten nykyisessä kotipaikassani lähellä useassa aiemmassa unessa esiintynyttä sijaintia. Tai sitten se oli noiden kahden paikan sulautuma.

Nainen oli kuolemaisillaan, tai niin hän ainakin uskoi. Hän tiesi tarkalleen kuolinhetkensä ja se oli lähestymässä. Minä uskoin että pystyisin jotenkin estämään sen, ja yritin vakuuttaa hänet tästä, mutta hän ei halunnut sitä. Hän pyysi minua kävelemään pois, koska hän halusi kuolla yksin.

Myöhemmin, kokonaan toisessa unessa ja paljon lähempänä valvetilaa, olin omassa asunnossani. Nainen makasi sängylläni, ja nyt tiesin että hän oli vain hetken päässä kuolemasta. Hän sanoi: "Tule mukaani." En usko hänen tarkoittaneen että minun pitäisi kuolla hänen kanssaan, vain että hän halusi minun olevan kanssaan lähdön hetkellä.
Kävin makaamaan hänen viereensä ja syleilin häntä, mutta hän oli jo poissa. Yritin turhaan kutsua häntä. Siinä maatessa uni haihtui hitaasti ympäriltäni, ja heräsin epätavallisen viileään kesäpäivään.

Muistaakseni nainen kertoi nimekseen Aurora.

Tuesday, 10 July 2012

Kuolema hautajaisissa

Unessa osallistuin hautajaisiin. En ole varma kenen. Hautajaisvieraiden joukossa oli mahdollisesti useita tuntemiani ihmisiä ja fiktiohahmoja, tosin en muista tarkkaan ketä. Tuntemieni ihmisten joukosta muistan viimeisen ex-tyttöystäväni, muista vieraista Kuoleman.

Olen aiemminkin uneksinut Kuoleman henkilöitymästä. Tällöin Hän on yleensä ollut Sandman-sarjakuvasta tuttu näkemys. Tällä kertaa kyseessä oli Terry Pratchettin Kiekkomaailma-kirjoissa esiintyvä Kuolema, eli mustaan kaapuun pukeutuva viikatemies. Pidin jotenkin itsestäänselvyytenä että kyseessä oli nimenomaan juuri Pratchettin luoma hahmo, vaikka viikatemies onkin hyvin vanha ja yleisesti käytetty kuvaus.
Myös minä itse olin jostain syystä pukeutunut mustaan kaapumaiseen vaatteeseen. Kenties olin hautajaisissa papin ominaisuudessa?

Kuolema oli hyvin utelias juhlakalun suhteen, ja kyseli meiltä kaikilta että kuinka hyvin olimme tunteneet hänet. Minua hämmensi että miten ihmeessä Kuolema ei muka jo tuntenut vainajaa. Oletin että hän olisi vähintäänkin tavannut tämän, noh, kuoleman hetkellä, mutta sain vaikutelman ettei Hän todellakaan tuntenut kalmoa.

Analyysia:
En ole varma mitä tästä pitäisi ajatella. Uni ei varsinaisesti puhutellut minua ainakaan suoraan, eikä herättänyt voimakkaita tunteita. Hautajaisteemasta huolimatta unen sävy ei ollut surullinen.

Jos itse unen tarinaa lähden analysoimaan, niin minusta tuntuu että hautajaiset olivat vain tekosyy saada koko porukka koolle. Kunpa vain muistaisin ketä kaikkia ihmisiä ja hahmoja paikalla oli, se saattaisi antaa vihjeen että mistä oli kyse.

Mitä enemmän mietin tuolta kannalta, sitä järkevämmältä se kuulostaa. Luultavasti hautajaisvieraat olivat kaikki sellaisia henkilöitä jotka minun pitäisi kohdata, tai joiden läsnäolon olisi pitänyt muistuttaa minua jostain tärkeästä. En ole varma, oliko siitä mitään hyötyä, koska näytän unohtaneen niin paljon tärkeitä yksityiskohtia.

Eli mahdollisesti kukaan ei ollut kuollut ja arkussa ei olisi ollut ketään jos olisin sattunut vilkaisemaan sinne. Kuoleman tarkoitus unessa oli ehkä saada minut ajattelemaan juuri tätä, jotta olisin voinut keskittyä pääasiaan, mikä se ikinä olikin.

Ehkä. Tai sitten ylianalysoin ja kyseessä oli "vain" uni, kuten tylsillä ihmisillä on tapana sanoa.