Tummalla piirretty uni

Uni oli kuin mustekynällä piirrettyä sarjakuvaa. Sellaista jossa käytetään paljon viivoja tummien kohtien värittämiseksi. Olen nähnyt joissakin vanhoissa satukirjoissa tämmöistä kuvitusta, se ei ollut aivan täysin realistisuuteen pyrkivää, vaan muodot olivat vähän vinksahtaneita ja karikatyyrimäisiä. Luulen toisinaan nähneeni hahmojen puheet puhekuplina, toisinaan taas kuulin ne.

Useimmilla henkilöillä tuntui olevan pakkomielle lottoamiseen, myös katujen ja lattioiden alla asustavilla oudoilla olennoilla. Yhdessä kohdassa(ruudussa? sivulla?) kaksi vanhaa ihmistä istui sohvalla, ja pelästyivät kun lattia alkoi kupruilemaan jonkun liikkuessa siellä alla. Ensin he pelkäsivät lattian alla möyrivää olentoa, mutta sitten sieltä kuului puhetta ja he ymmärsivät olennon olevan vain tohkeissaan lottoamisesta.

Ainoat henkilöt jotka eivät jatkuvasti vaahdonneet veikkauksesta olivat muuan tyttö ja hänen ystävänsä, pienen pieni varjo-olento. Ymmärsin että varjo oli ollut läsnä talossa jo vuosia, mutta ei ollut ikinä puhunut mitään. Tyttö oli kuitenkin jatkuvasti puhunut sille ja esittänyt kysymyksiä.
Lopulta varjo puhui tytön kysyttyä jotain. En muista enää kysymystä, mutta muistan että varjo ei vastannut tuohon nimenomaiseen kysymykseen. Tärkeintä oli kuitenkin että hän oli viimeinkin alkanut puhumaan.

Muistan lopusta aivan erityisen kauniisti piirretyn ruudun. Varjo seisoi tytön ojennetulla käsivarrella, ja taustalla näkyivät hänen hymyilevät kasvonsa.

Hoitokoti

Kuljimme kaupungilla tummaihoisen, rastapäisen miehen kanssa. Paikka oli betoninen kävelytie rakennusten välissä, autoliikennettä ei ollut näkyvissä.

Tulimme johonkin rakennukseen, ja mies alkoi esitellä paikkoja. Se oli jonkinlainen hoitokoti tai sairaala, joka oli erikoistunut tietynlaisiin kasvuhäiriöihin, sellaisiin joissa jokin ruumiinosa on väärän kokoinen suhteessa muuhun ruumiseen.(en tiedä lääketieteellistä termiä tälle)
Paikka oli vanha puutalo joka oli kunnostettu klinikaksi, se ei ollut lainkaan laitosmainen, vaan hyvin kodikas. Monet potilaista eivät pystyneet kunnolla kävelemään, mutta heillä oli mukavat oltavat.

Minä ja rastapäinen mies istuimme sohvilla olohuoneessa, ja siellä oli myös tummaihoinen tyttö. Mies huomautti että minulla on sangen suuret korvat. Osoitin nenääni ja käsiäni, ja sanoin että nekin ovat ylisuuria. Me kaikki kolme nauroimme.
Tässä vaiheessa koiria juoksi huoneeseen. Yhdellä niistä oli hirmuisen suuret hampaat jotka tekivät siitä pelottavan näköisen, ja se myös äänteli pelottavasti. Mutta se heilutti häntää eikä käyttäytynyt muuten agressiivisesti, joten silittelin sitä ja yritin saada sen rauhoittumaan jotta se ei pelästyttäisi muita. Lopulta se lakkasikin murisemasta.

Konehuone

Yhdessä unessa juoksin läpi käytävien ja portaiden. Siirtymä tapahtui melkein huomaamatta, kun aloinkin kiipeämään portaita vain ylöspäin. Ymmärsin jättäneeni taakse äskeisen unen maailman, ja kulkevani nyt syvemmälle itseeni. Miksi juuri ylös eikä alas? Ehkä siksi että tuolla hetkellä symbolina toimi torni, siispä ylös päin kulkiessa menin "syvemmälle".
Tai sitten on mahdollista että todellakin kuljin kohti pintaa, tietoista mieltä. Sillä viimeisellä porrastasanteella en mennytkään vielä ihan ylös, vaan tuolla tasanteella olevasta ovesta. Sillä hetkellä tuntui erityisen merkitykselliseltä että se oli juuri tuon ylimmän kerroksen alapuolella.

Vanha tuttu kohina odotti. Se tunne kun jokin painajainen on lähestymässä ja herättämäisillään minut pelkoon. Mutta se ei mennyt niin pitkälle, uni ei mössääntynytkään kauhun tunteeseen. Tunsin jonkun läsnäolon. Se mikä väijyy aina ihan tietoisuuden rajalla, ja on valmis muuttumaan painajaiseksi kun torkahtaa kevyeenkin uneen. Mutta se ei tuntunut niin uhkaavalta nyt. Ehkä sen ei ole ollut tarkoituskaan tuntua ikinä uhkaavalta, mutta en vain ole tajunnut mistä on kysymys.
En ehkä tajunnut tälläkään kertaa, mutta tuntuu että edistyn.

Seuraavaksi menin ylimpään kerrokseen. Siellä oli suuria höyrykoneita ja putkia, teräksenvärisiä ja punamullan värisiksi maalattuja. Koneet eivät olleet tuolla hetkellä käynnissä, mutta eivät myöskään olleet pölyisiä tai ruosteisia. Ehkä nuo nimenomaiset masiinat hyrräävät vain kun olen hereillä?
Tietysti ne olisivat yhtä hyvin voineet olla tietokoneita tai helmitauluja, tai pelkkiä viivoja, ne olivat kuitenkin vain symboli. Nähtävästi minua viehättää ajatus että pääni sisällä olisi vanhanaikaisia höyrykoneita, joten sellaisina ne näyttäytyvät. :)
Siellä oli myös suuria pyöreitä ikkunoita jotka osoittivat yhteen ilmansuuntaan. Maisema oli vaakatasossa.

Pian tämän jälkeen uni vaihtui toiseen sulavalla siirtymällä.

Taas sotilaita

Jo kolmannen kerran lyhyen ajan sisään unessa oli kaasunaamareihin sonnustautuneita sotilaita. Tämä on kiintoisa ilmiö, minulla kun on suhteellisen harvoin näin selkeästi toistuvia kaavoja.
Kaasunaamari ei (luultavasti) ole tärkeä, sen toistuvuus on. Kaikille unille on myös ollut yhteistä että sotilaat ovat vihollisia, jotka haluavat joko tappaa tai vain alistaa minut tai edustamani ryhmän.
Ainakaan tähän mennessä heihin ei ole liittynyt painostavaa kauhun tunnetta, eikä "kohinaa".

Tyttö ja kone

Näin tämän unen pari yötä sitten. En heti kirjoittanut tätä muistiin, koska nukuin kevyttä unta tämän nähdessäni, ja tämä ei tuntunut tulevan ihan kokonaan sieltä paikasta mistä unet yleensä tulevat. Mutta tämä oli lopultakin hyvin inspiroiva ja elävä uni, ja haluan kirjoittaa sen muistiin ennen kuin unohdan yksityiskohdat.
--

Tytöllä oli yksinkertaiset, valkoiset vaatteet. Hän pakeni takaa-ajajia tehdashallissa. Laskevan tai nousevan auringon vaaleanpunainen valo värjäsi hallin.
Tyttö kohtasi konemiehen jota luuli viholliseksi, ja lyyhistyi maahan. Kone oli epämääräisesti ihmismäinen, tai ainakin neliraajainen, mutta huomattavan raskas ja kömpelö. Sen hartioilla oli pää joka oli selkeästi ihmisen. Oikealla olalla oli jonkinlainen ohjuspatteri, ja oikeassa käsivarressa oli jonkinlainen kevyempi ase.

Konemies tuhosi lähestyvät viholliset, ja tyttö ymmärsi että tämä oli ystävä.
Unen maailmassa kaikilla koneilla oli oltava joku käskynantaja. (vähän kuten eräässä toisessa unessa)
Tämä kone oli aikoinaan itsekin ollut ihminen, mutta häntä oli vuosien ajan kyberneettisesti paranneltu kunnes hänessä ei ollut juuri lainkaan orgaanisia osia. 
Koneella oli kuitenkin myös oma äly, minkä takia oli mukavaa että tämänhetkinen käskyttäjä oli myös hänen hyvä ystävänsä. Tämä oli antanut tehtäväksi suojella tuota kyseistä tyttöä. Monimutkaiseen protokollaan myös kuului, että jos nykyinen käskyttäjä kuolisi, hänen tulisi jatkossa ottaa komentoja vastaan tuolta tytöltä.
Unen maailmasta erillinen, tietoinen mieleni oli huolissaan ajatuksesta että tyttökin kuolisi. Mutta sitten ajattelin että kone kuitenkin tekisi kaikkensa suojellakseen häntä.

He kävelivät aution tehdashallin läpi, hento käsi piteli raskasta konekouraa.

Väijyvä uni

Heräsin siihen tunteeseen mikä monesti on painajaisunen jälkeen; että painajainen on vielä jotenkin läsnä huoneessa, ja se täytyy ravistella pois ennen kuin uskaltaa käydä uudestaan nukkumaan. Tällä kertaa se oli erilaista, ehkä siksi että olin nukkunut kevyesti. Läsnäolon tuntu oli äärimmäisen voimakas, mutta se ei tuntunut niinkään uhkaavalta vaan enemmänkin haastavalta. Se myös pysyi huoneessa pitkän aikaa eikä kadonnut.

Kokemus ei ollut täysin miellyttävä, mutta se oli joka tapauksessa hyvin kiinnostava. Se tuntui samalla tavalla haasteelta kuin eräs aiempi uni, ja molemmissa oli sitä eräänlaista "kohinaa" jota olen aiemminkin kuvaillut. Silti tämä oli erilaista, jotain uutta unimaailmassa.

Teloitus

Teloitus tapahtui talon sisällä. Seurasin kun ensimmäinen mies hirtettiin. Toimitusta valvoi kaasunaamariin pukeutunut sotilas (jollaiset ovat sivumennen sanoen olleet toistuva teema viimeaikojen unissa).

Seuraavaksi oli minun vuoroni. Pyysin hirttämistä, koska en halunnut kuoleman olevan liian nopea. Mutta sotilas ampui minua kiväärillään päähän. Jostain syystä olin vielä muutaman sekunnin tajuissani, ja ehdin olla turhautunut ja vihainen siitä ettei toivettani kunnioitettu. Sitten menetin tajuntani.

Heräsin myöhemmin lattialla. Otsassani oli naarmu ja siihen sattui, mutta ymmärsin että luoti oli jotenkin vain raapaissut minua. Sotilas makasi lattialla pöydän takana joko kuolleena tai tajuttomana. Hän puristi yhä kivääriä, enkä uskaltanut lähestyä häntä.
Aloin etsiä hirttoköyttä jotta voisin viimeistellä oman teloitukseni, mutta köyttä oli jäljellä enää turhauttavan lyhyt pätkä. Sitten sain yhtäkkiä elämänhaluni takaisin ja poistuin huoneesta.

Myöhemmin erinäisten tapahtumien jälkeen olin takaisin huoneessa. Sotilas alkoi heräilemään tajuttomuudestaan, ja minä panikoin. En halunnut tappaa sotilasta, enkä halunnut hänen tappavan minua. Otin kiväärin, se oli tunnistamatonta mallia ja jotenkin futuristisen oloinen, ja pakkasin sen nahkaiseen kantolaukkuun. Sitten vein kiväärin laukkuineen kellariin piiloon. Ajattelin että sotilaalta kestäisi hetken aikaa löytää se, siinä tapauksessa että en saisi häntä puhuttua ympäri ja hän haluaisi yhä ampua minua.
Noustessani kellarin portaita tulin ajatelleeksi että sotilas todennäköisesti omaa myös hyvät lähitaistelutaidot, mutta sille nyt ei voinut mitään.

Viimeinen muistikuvani on kun olin kumartuneena sotilaan puoleen(hän ei ollut vieläkään ihan hereillä) ja riisuin hänen kaasunaamarinsa. En muista näinkö ikinä hänen kasvojaan.