Kissa ja hevonen

Olin matkalla kauppaan. Ostoskeskuksen lasiovien luona värjötteli kissanpentu. Se yritti tulla sisään kun avasin oven. Ensin yritin estää, mutta sitten päästin sen lopulta sisälle.
Ostoskeskuksessa oli monta uloskäyntiä, ja kaikkien niiden luota johtivat kiviportaat ylöspäin. Näiden portaiden yläpäässä oli lisää kissoja, ja ajattelin että ehkä tuo kissanpentu oli matkalla tapaamiseen näiden isojen kissojen kanssa.

Mutta kun pentu pääsi lauman luokse, muut kissat hyökkäsivät sen kimppuun ja alkoivat raadella sitä. Menin pelastamaan pientä kissaa, revin isompia pois ja hakkasin ja potkin. Lopulta sain kissanpennun pelastettua, ja se vaikutti naarmuttomalta. Yksi isommista kissoista ontui nyt pahasti, ja minulle tuli paha olo ajatellessani että minä sain sen aikaan.

Mietin kovasti mitä tekisin kissan kanssa. Lähdin toista uloskäyntiä kohti, se oli uskoakseni pohjoinen.(tai ainakin aiemmin käyttävääni ovea vastapäätä)
Avasin oven ja laskin kissan ulos. Hetken päästä hevonen tepsutteli paikalle, ja se ja kissa lähtivät rinta rinnan kävelemään pois päin.

Olin hyvin arkisessa unimaailmassa enkä tiennyt uneksivani, joten tuo tapahtuma oli minusta tietysti erittäin kummallinen. Mutta se oli hellyyttävä myös. Arvelin että juuri hevosen luokse kissan oli täytynytkin päästä.

Järvitemppeli

Oli pimeä syysilta, olin ratsastamassa hevosella kotiin, kun hevoseni sammui kesken matkanteon. Satulan alla oli jokin öljykattila, ja tiesin että se pitäisi saada syttymään jotta hevonen lähtisi taas käyntiin.
Olin puolimatkassa määränpäätäni, molempiin suuntiin oli 22 tai 23 mailia tai kilometriä.(jompi kumpi luku, ja jompi kumpi matkayksikkö, en muista tarkkaan)

Lähellä oli järvi, ja järvellä kellui laiturien varassa temppeli. Jostain syystä päättelin että heppani alkaisi taas toimimaan kun tekisin temppelissä jotain. Lähdin siis sitä kohti. Maassa oli rullalle kääritty matto, jonka nostin olalleni taaskin ilman mitään selkeää syytä.
En ehtinyt rantaan asti, kun tieltä kuului ääniä. Mies ja nainen olivat lähestymässä. Lähdinkin heitä vastaan, ja mielessäni kävi ajatus että toivottavasti he eivät luule minun kantavan ruumista. Eivät luulleet. Kysyin onko heillä tulta, ja sain tikut.
Tunsin oloni tyhmäksi kun selitin hevoseni omituista toimintaa. Sain öljykattilan taas syttymään, ja heppa oli valmis lähtemään, mutta katsoin temppelille päin ja päätin että minun on sittenkin käytävä siellä.

Mies ja nainen lähtivät mukaani. Kohta meitä olikin jo enemmän, epämääräisen lukuinen joukko.

Puolimatkassa ensimmäistä laituria meidät ympäröi joka suunnasta kuuluva kuiskailu. Se oli ilmeisesti normaalia, ja jotkut kumppaneistani keskustelivat siitä, mitä kieliä temppelissä on puhuttu. Mainittiin suomi, joku haltiakieli, ja vielä joku kolmas kieli.
Temppeli koostui monesta pienestä rakennuksesta jotka kaikki olivat laiturien varassa. Ymmärsin että paikka oli ikivanha, mutta kaikki siellä oli hyvin nykyaikaista suomalaista arkkitehtuuria, sellaista kesämökkimäistä. Hirsiseinät ja saunan puulattia, tervakatto ja punatiilinen savupiippu. Kaikki myös näytti uudelta ja hyvin hoidetulta.

Siellä täällä oli kuitenkin vanhoja esineitä, jonkinlaisia kivitauluja joissa oli kuvioita. Muistin jotain, ehkä aiemmasta unesta jonka olen nähnyt, ja varoitin kumppaneitani: Jos joku kivitauluista alkaa hohtamaan valoa, perääntykää kiireesti sen luota.

Kuljettuamme edelleen hyvin nykyaikaisen lasioven läpi, kuiskaukset muuttuivat jollain tapaa erilaisiksi. Suljin kiireesti oven perässämme, ja jäin tarkkailemaan taakse jättämäämme huonetta. Kuiskaukset eivät kuuluneet enää kaikkialta ympäriltä, vaan niitä päästivät mustat olennot jotka seurasivat meitä.
Kaikki muu tässä paikassa - kuiskaukset, kivitaulut ja niihin liittyvä vaara - olivat tuntuneet luonnollisilta, mutta nämä olennot olivat meille yllätys. Lähdimme eteenpäin ja juoksimme pitkin huoneita, ja olimme samalla yhteydessä joihinkin kumppaneihimme jotka olivat rakenuksen katolla. Kutsuimme heitä "korjausryhmäksi".

Olentoja alkoi olla joka puolella, ja pyysimme että korjausryhmä tekee jotain. He sanoivat että olivat ihan juuri tekemässä jotain, mutta tässä vaiheessa olentoja oli liikaa, ja heräsin paniikissa.

En ole nyt hetkeen nähnyt kauhu-unia, ja vaikka herätessäni olinkin pelosta sekaisin, se oli samalla tapaa myös jotenkin mukava ja turvallinen tunne. En tarkoita sitä, miten helpottavaa on päästä pois painajaisesta. Vaan se itse pelon aiheuttama fyysinen paha olo, ja tunne että jokin on vielä huoneessa pitkän aikaa heräämisen jälkeen, se on käynyt vuosien mittaan niin tutuksi että alkaa tuntumaan jo lähes miellyttävältä.

Ehkä tämä on merkki jonkilaisesta edistyksestä. Kenties pian minun ei enää tarvitse paeta heräämällä kun painajaiset piirittävät, vaan voin jäädä uneen ja katsoa mitä tapahtuu.

Alarik

Kaksi hämärää huonetta, kuin liikuntasalin pukuhuoneita, linkitettynä toisiinsa lyhyellä käytävällä. Tässä, tein taas kuvan:

Minä oleskelin enimmäkseen oikeanpuoleisessa huoneessa. Vasemmassa oleskelivat muuan nuori mies ja nainen. Naisen nimeä en tiennyt, mutta hän oli pienikokoinen, mustatukkainen ja mustaan pukeutuva, ja muistutti erästä unihahmoa jonka näin kauan sitten, joten hän ei välttämättä ollut olevinaankaan ihminen.
Miehen nimi oli Alarik. Hän oli iso ja hieman kömpelön ja rauhallisen oloinen.

Ajoittain nainen tuli oikeanpuoleiseen pukuhuoneeseen ja puhui minulle haastavaan sävyyn. Vetäydyin aina varjoihin piiloon, mutta silmäni kuulemma paljastivat missä olin.
Jossain vaiheessa ajattelin. "hän(mies) on minun valoisa puoleni, ja hän(nainen) on pimeä puoleni." *
(* valoisalla ja pimeällä ei ole mitään tekemistä 'hyvän' ja 'pahan' kanssa, huom.)

Jossain vaiheessa kuulin taistelun ääniä, ja ryntäsin katsomaan. Näytti siltä kuin Alarik yrittäisi pahoinpidellä naista, joten menin estämään. Mutta en muista tapahtumia tarkkaan, enkä osaa sanoa taistelivatko he todella, vai oliko se vain heille tavanomaista nujakointia.

Vihreä noita ja muistoja kotoa

Unen tarina oli pitkä, enkä muista kaikkia yksityiskohtia. Yhdessä osassa unta oli Ozin Vihreä Noita ja hänen talonsa. Ymmärsin että vihreä väri liittyi jotenkin olennaisesti häneen, se ei ollut vain hänen ihonvärinsä.(eikä myöskään poliittinen.)

En ole varma miten tarkkaan aiemmat unikuviot punoutuvat yhteen tämän unen kanssa jonka kohdalla heräsin. Hahmot olivat joka tapauksessa kaukana kotoa, ja tällä hetkellä majailivat jossain puuvajassa keskellä talvista maata. Joku poppaukko siellä oli, joka oli aiemmin myrkyttänyt yhden hahmoista moskiiton avulla, ja sitten hetken päästä parantanut tämän. Nyt tämä poppamies tarjosi lasillisen vettä kaverille joka näytti aivan Eurekan Henry Deaconilta.

Henry siemaisi vettä(se oli tarjoiltu muovimukista), ja näytti huomaavan jotain epäilyttävää. Poppamies tarkkaili häntä, joten hän oli juovinaan koko mukillisen, ja meni sitten ulos pakkaseen sylkemään sen ulos.
Kävi ilmi että veteen laitettu taika toi mieleen muistoja hänen kodistaan ja perheestään. Hän oli kiitollinen poppamiehelle ystävällisestä eleestä, mutta ei halunnut vielä muistella noita asioita.

"En halua olla hullu."

Näin taas unen joka tuntui vievän minua eteenpäin, johonkin suuntaan.

Ympäristö oli entisen kotikyläni koulun aula, joka on ollut usein näyttämönä unilleni, kuten ovat olleet niin monet muutkin kotikyläni paikat. Olin juuri nähnyt, tai olisin hetken päästä näkemässä, tai näin samaan aikaan hyvin väkivaltaisen painajaisen. Hankala selittää, joka tapauksessa tuo uni oli jo sillä hetkellä muistissani, ja se ahdisti minua.
Tuolla aulassa seuranani oli henkilö jonka kohta tunnistin erääkseni omien kirjallisuusmaailmojeni hahmoksi. Tuo hahmo on unelmien ja illuusioiden jumalatar, joten oletan että uni lainasi muististani kasvot jollekin olennolle jonka olemusta en muutoin pystyisi käsittämään.

Aloin valittamaan tuosta painajaisesta, ja siitä miten en haluaisi kokea epämiellyttävää todellisuudesta irtautumista. Tässä vaiheessa tosin äänessä en ollut enää minä, vaan seurasin vain ulkopuolisena tarkkailijana kun joku minulta näyttävä urputtaa asioista jotka olen itse jo aikaa sitten hyväksynyt!
Jumalatar hermostui, ja sanoi näköisolennolleni että ei voi mitään, painajaiset on vain kestettävä, etenkin jos haluaa olla kirjailija/taiteilija.(unen kielessä nuo kuulostivat suunnilleen samalta asialta, en ole varma kumpi termi olisi oikeampi suomennos.)
Minä olisin halunnut huutaa että tiedän kyllä, mutta en pystynyt, olin vain näkymätön tarkkailija, ja tämä näköisminäni alkoi äksyilemään(tosi fiksua) eikä pystynyt hyväksymään. Jumalatar katosi,  ja luulen kuulleeni kaukaista ukkosen jylinää. Tosi lupaavaa.

Ilmeisesti jokin osa psyykestäni kuitenkin haluaisi olla "normaali", ts. sellainen jolle unet ovat unia vain. Etenkin syksyn pimenevinä öinä sellainen ajattelutapa tuntuu välillä suorastaan houkuttelevalta.
Mutta joskus on pakko syödä rusinatkin jos haluaa palan pullaa.(inhoan rusinoita.) Elämä on huomattavasti mielenkiintoisempaa kun katselen sitä epärationaalisen kaleidoskooppini lävitse. Se tuo myös mukanaan epämukavia asioita, mutta se on asia kaiken muunkin kohdalla.

Eläimiä lentokoneessa

Jotkut unien tarinat tuntuvat ikäänkuin kasvavan taaksepäin siitä hetkestä jolloin ne näkee. Tarina ei ala siitä hetkestä jona minä alan sitä havainnoimaan, vaan se on tapahtunut jo hyvän aikaa jossain muualla. Tämä tietysti pätee kaikkiin tarinoihin eikä vain uniin, kirjoissakin tarina saattaa alkaa jo kauan ennen ensimmäistä sivua.

Tässä unessa oma tarinansa oli maatilan eläimillä jotka lensivät pienellä lentokoneella. He lensivät matalalla entisen kotitaloni lähellä, jossa vihainen koira jahtasi lintua. Se taisi olla jokin vesilintu joka ei osannut itse lentää. Minä seurasin näkymättömänä katsojana, ja jotenkin tiesin että lintu tulisi päätymään lentokoneeseen muiden eläinten kanssa.
Lentokone meni ohitse, ja näytti siltä että lintu ei voisi mitenkään päästä siihen kyytiin. Vaikka olin näkymätön ja olematon maailmassa, niin jollain selittämättömällä tavalla tartuin lintuun ja heitin sen kohti lentokonetta kun se meni ohi. Mutta se oli luultavasti turhaa, olisi se muutenkin päässyt, koska niin tarina vain oli menossa.
Sekä lintu että koira joutuivat lentokoneen imuun ja lensivät sen mukana ilmaan. Lintu pääsi koneen kyytiin ja koira tippui alas, onneksi kuitenkin johonkin lammikkoon. Minäkin olin leijaillut kuin huomaamatta ilmaan koneen mukana.

Myöhemmin olin samassa paikassa mutta eri ajassa ja eri unessa yhden ystäväni kanssa. Otin kuvia vanhasta pihakeinusta ja muista maisemista, ja puhuin tuosta paikasta. Hän sanoi jotain, että ei se paikka ole tärkeä vaan minä olen. Minä sanoin tarkalleen seuraavasti: "Ne paikat ovat minulle kuin satoa, ne jäävät eloon kun kuolen."
Unen mielikuvakielestä suomennetut lauseet ovat aina vähän hämäriä, mutta muistan vielä mitä tarkoitin tuolla. Heräsin lähes välittömästi tuon lauseen jälkeen jotta voisin kirjata kaikki avainsanat muistiin. Jokin vaisto aina herättää minut kirjoittamaan.

Tähtisilmäiset olennot

Nainen kulki kaivosvaunuilla yhä syvemmälle kaivokseen. Välillä raide haarautui vasemmalle tai oikealle, ja hänen täytyi valita. Hän kävi aina vain ahdistuneemmaksi, kun jokin muistutti häntä menneisyydestään ja asioista joita hän häpesi.

Lopulta vaunut veivät huoneeseen ja hän nousi pois kyydistä. Huoneessa oli jokin ihmistä muistuttava olento tai ehkä liikkumaton nukke, en muista enää tarkkaan. Sillä oli valkoinen naamio jonka silmät tuikkivat kuin tähdet, ja sen pään päällä paloi kynttilä. Se alkoi puhumaan naiselle, muistutti jostakin joka liittyi tämän tyttäreen. Nainen alkoi itkemään syyllisyydentunnon vallassa.

Käytävästä hänen takaansa alkoi lähestyä hahmo joka oli aivan hänen tyttärensä näköinen. Se puhuikin naiselle, ja ensin tämä uskoi illuusion todeksi. Sitten hän havahtui jostain syystä ja illuusio murtui. Käytävän valot himmenivät ja tyttären hahmo katosi näkyvistä, vain tähtisilmät jäivät loistamaan pimeään.

Naamioitu nukke-olento muuttui nyt todella pelottavaksi. Uni hukkui kohinaan, enkä muista loppua enää.

Hieno ajatus: Teleskooppivyötärö

Tiedättekö niitä suurenmoisia ideoita joita unissa tulee, mutta jotka eivät toimikaan valvemaailmassa? Viime yön unet olivat täynnä sellaista. Ajatus liittyi siihen miten ihmisen on mahdollista venyä pituutta vyötärönsä kohdalta. Unessa vyötärö näytti venyessä mekaaniselta, teleskooppimaiselta. Kyse oli vain sen tajuamisesta että niin pystyy tekemään.

Tämänkaltaisia unioivalluksia tulee aina silloin tällöin, en ole kai aiemmin niistä tajunnut kirjoittaa. Muistan yhden tosi kaukaisen joka liittyi jotenkin aikamatkustamiseen, tai ehkä vain itse ajan luonteeseen. Olin herätessäni kirjoittanut ylös "silmukka", mutta en muista enää tarkalleen mitä yritin muistaa. Siihen kuitenkin liittyi sellainen ajatus, että on mahdollista törmätä eri ajasta olevaan omaan itseensä. Unessa ajelin jonkun poliisin kyydissä, ja hän tarinoi villistä nuoruudestaan, humalainen kaahari oli ollut. Ja kas, myöhemmin hänen nuori minänsä ajoi meitä vastaan. Tämän jälkeen muistan nähneeni raiteita kulkemassa pimeydessä.

Tummalla piirretty uni

Uni oli kuin mustekynällä piirrettyä sarjakuvaa. Sellaista jossa käytetään paljon viivoja tummien kohtien värittämiseksi. Olen nähnyt joissakin vanhoissa satukirjoissa tämmöistä kuvitusta, se ei ollut aivan täysin realistisuuteen pyrkivää, vaan muodot olivat vähän vinksahtaneita ja karikatyyrimäisiä. Luulen toisinaan nähneeni hahmojen puheet puhekuplina, toisinaan taas kuulin ne.

Useimmilla henkilöillä tuntui olevan pakkomielle lottoamiseen, myös katujen ja lattioiden alla asustavilla oudoilla olennoilla. Yhdessä kohdassa(ruudussa? sivulla?) kaksi vanhaa ihmistä istui sohvalla, ja pelästyivät kun lattia alkoi kupruilemaan jonkun liikkuessa siellä alla. Ensin he pelkäsivät lattian alla möyrivää olentoa, mutta sitten sieltä kuului puhetta ja he ymmärsivät olennon olevan vain tohkeissaan lottoamisesta.

Ainoat henkilöt jotka eivät jatkuvasti vaahdonneet veikkauksesta olivat muuan tyttö ja hänen ystävänsä, pienen pieni varjo-olento. Ymmärsin että varjo oli ollut läsnä talossa jo vuosia, mutta ei ollut ikinä puhunut mitään. Tyttö oli kuitenkin jatkuvasti puhunut sille ja esittänyt kysymyksiä.
Lopulta varjo puhui tytön kysyttyä jotain. En muista enää kysymystä, mutta muistan että varjo ei vastannut tuohon nimenomaiseen kysymykseen. Tärkeintä oli kuitenkin että hän oli viimeinkin alkanut puhumaan.

Muistan lopusta aivan erityisen kauniisti piirretyn ruudun. Varjo seisoi tytön ojennetulla käsivarrella, ja taustalla näkyivät hänen hymyilevät kasvonsa.

Hoitokoti

Kuljimme kaupungilla tummaihoisen, rastapäisen miehen kanssa. Paikka oli betoninen kävelytie rakennusten välissä, autoliikennettä ei ollut näkyvissä.

Tulimme johonkin rakennukseen, ja mies alkoi esitellä paikkoja. Se oli jonkinlainen hoitokoti tai sairaala, joka oli erikoistunut tietynlaisiin kasvuhäiriöihin, sellaisiin joissa jokin ruumiinosa on väärän kokoinen suhteessa muuhun ruumiseen.(en tiedä lääketieteellistä termiä tälle)
Paikka oli vanha puutalo joka oli kunnostettu klinikaksi, se ei ollut lainkaan laitosmainen, vaan hyvin kodikas. Monet potilaista eivät pystyneet kunnolla kävelemään, mutta heillä oli mukavat oltavat.

Minä ja rastapäinen mies istuimme sohvilla olohuoneessa, ja siellä oli myös tummaihoinen tyttö. Mies huomautti että minulla on sangen suuret korvat. Osoitin nenääni ja käsiäni, ja sanoin että nekin ovat ylisuuria. Me kaikki kolme nauroimme.
Tässä vaiheessa koiria juoksi huoneeseen. Yhdellä niistä oli hirmuisen suuret hampaat jotka tekivät siitä pelottavan näköisen, ja se myös äänteli pelottavasti. Mutta se heilutti häntää eikä käyttäytynyt muuten agressiivisesti, joten silittelin sitä ja yritin saada sen rauhoittumaan jotta se ei pelästyttäisi muita. Lopulta se lakkasikin murisemasta.

Konehuone

Yhdessä unessa juoksin läpi käytävien ja portaiden. Siirtymä tapahtui melkein huomaamatta, kun aloinkin kiipeämään portaita vain ylöspäin. Ymmärsin jättäneeni taakse äskeisen unen maailman, ja kulkevani nyt syvemmälle itseeni. Miksi juuri ylös eikä alas? Ehkä siksi että tuolla hetkellä symbolina toimi torni, siispä ylös päin kulkiessa menin "syvemmälle".
Tai sitten on mahdollista että todellakin kuljin kohti pintaa, tietoista mieltä. Sillä viimeisellä porrastasanteella en mennytkään vielä ihan ylös, vaan tuolla tasanteella olevasta ovesta. Sillä hetkellä tuntui erityisen merkitykselliseltä että se oli juuri tuon ylimmän kerroksen alapuolella.

Vanha tuttu kohina odotti. Se tunne kun jokin painajainen on lähestymässä ja herättämäisillään minut pelkoon. Mutta se ei mennyt niin pitkälle, uni ei mössääntynytkään kauhun tunteeseen. Tunsin jonkun läsnäolon. Se mikä väijyy aina ihan tietoisuuden rajalla, ja on valmis muuttumaan painajaiseksi kun torkahtaa kevyeenkin uneen. Mutta se ei tuntunut niin uhkaavalta nyt. Ehkä sen ei ole ollut tarkoituskaan tuntua ikinä uhkaavalta, mutta en vain ole tajunnut mistä on kysymys.
En ehkä tajunnut tälläkään kertaa, mutta tuntuu että edistyn.

Seuraavaksi menin ylimpään kerrokseen. Siellä oli suuria höyrykoneita ja putkia, teräksenvärisiä ja punamullan värisiksi maalattuja. Koneet eivät olleet tuolla hetkellä käynnissä, mutta eivät myöskään olleet pölyisiä tai ruosteisia. Ehkä nuo nimenomaiset masiinat hyrräävät vain kun olen hereillä?
Tietysti ne olisivat yhtä hyvin voineet olla tietokoneita tai helmitauluja, tai pelkkiä viivoja, ne olivat kuitenkin vain symboli. Nähtävästi minua viehättää ajatus että pääni sisällä olisi vanhanaikaisia höyrykoneita, joten sellaisina ne näyttäytyvät. :)
Siellä oli myös suuria pyöreitä ikkunoita jotka osoittivat yhteen ilmansuuntaan. Maisema oli vaakatasossa.

Pian tämän jälkeen uni vaihtui toiseen sulavalla siirtymällä.

Taas sotilaita

Jo kolmannen kerran lyhyen ajan sisään unessa oli kaasunaamareihin sonnustautuneita sotilaita. Tämä on kiintoisa ilmiö, minulla kun on suhteellisen harvoin näin selkeästi toistuvia kaavoja.
Kaasunaamari ei (luultavasti) ole tärkeä, sen toistuvuus on. Kaikille unille on myös ollut yhteistä että sotilaat ovat vihollisia, jotka haluavat joko tappaa tai vain alistaa minut tai edustamani ryhmän.
Ainakaan tähän mennessä heihin ei ole liittynyt painostavaa kauhun tunnetta, eikä "kohinaa".

Tyttö ja kone

Näin tämän unen pari yötä sitten. En heti kirjoittanut tätä muistiin, koska nukuin kevyttä unta tämän nähdessäni, ja tämä ei tuntunut tulevan ihan kokonaan sieltä paikasta mistä unet yleensä tulevat. Mutta tämä oli lopultakin hyvin inspiroiva ja elävä uni, ja haluan kirjoittaa sen muistiin ennen kuin unohdan yksityiskohdat.
--

Tytöllä oli yksinkertaiset, valkoiset vaatteet. Hän pakeni takaa-ajajia tehdashallissa. Laskevan tai nousevan auringon vaaleanpunainen valo värjäsi hallin.
Tyttö kohtasi konemiehen jota luuli viholliseksi, ja lyyhistyi maahan. Kone oli epämääräisesti ihmismäinen, tai ainakin neliraajainen, mutta huomattavan raskas ja kömpelö. Sen hartioilla oli pää joka oli selkeästi ihmisen. Oikealla olalla oli jonkinlainen ohjuspatteri, ja oikeassa käsivarressa oli jonkinlainen kevyempi ase.

Konemies tuhosi lähestyvät viholliset, ja tyttö ymmärsi että tämä oli ystävä.
Unen maailmassa kaikilla koneilla oli oltava joku käskynantaja. (vähän kuten eräässä toisessa unessa)
Tämä kone oli aikoinaan itsekin ollut ihminen, mutta häntä oli vuosien ajan kyberneettisesti paranneltu kunnes hänessä ei ollut juuri lainkaan orgaanisia osia. 
Koneella oli kuitenkin myös oma äly, minkä takia oli mukavaa että tämänhetkinen käskyttäjä oli myös hänen hyvä ystävänsä. Tämä oli antanut tehtäväksi suojella tuota kyseistä tyttöä. Monimutkaiseen protokollaan myös kuului, että jos nykyinen käskyttäjä kuolisi, hänen tulisi jatkossa ottaa komentoja vastaan tuolta tytöltä.
Unen maailmasta erillinen, tietoinen mieleni oli huolissaan ajatuksesta että tyttökin kuolisi. Mutta sitten ajattelin että kone kuitenkin tekisi kaikkensa suojellakseen häntä.

He kävelivät aution tehdashallin läpi, hento käsi piteli raskasta konekouraa.

Väijyvä uni

Heräsin siihen tunteeseen mikä monesti on painajaisunen jälkeen; että painajainen on vielä jotenkin läsnä huoneessa, ja se täytyy ravistella pois ennen kuin uskaltaa käydä uudestaan nukkumaan. Tällä kertaa se oli erilaista, ehkä siksi että olin nukkunut kevyesti. Läsnäolon tuntu oli äärimmäisen voimakas, mutta se ei tuntunut niinkään uhkaavalta vaan enemmänkin haastavalta. Se myös pysyi huoneessa pitkän aikaa eikä kadonnut.

Kokemus ei ollut täysin miellyttävä, mutta se oli joka tapauksessa hyvin kiinnostava. Se tuntui samalla tavalla haasteelta kuin eräs aiempi uni, ja molemmissa oli sitä eräänlaista "kohinaa" jota olen aiemminkin kuvaillut. Silti tämä oli erilaista, jotain uutta unimaailmassa.

Teloitus

Teloitus tapahtui talon sisällä. Seurasin kun ensimmäinen mies hirtettiin. Toimitusta valvoi kaasunaamariin pukeutunut sotilas (jollaiset ovat sivumennen sanoen olleet toistuva teema viimeaikojen unissa).

Seuraavaksi oli minun vuoroni. Pyysin hirttämistä, koska en halunnut kuoleman olevan liian nopea. Mutta sotilas ampui minua kiväärillään päähän. Jostain syystä olin vielä muutaman sekunnin tajuissani, ja ehdin olla turhautunut ja vihainen siitä ettei toivettani kunnioitettu. Sitten menetin tajuntani.

Heräsin myöhemmin lattialla. Otsassani oli naarmu ja siihen sattui, mutta ymmärsin että luoti oli jotenkin vain raapaissut minua. Sotilas makasi lattialla pöydän takana joko kuolleena tai tajuttomana. Hän puristi yhä kivääriä, enkä uskaltanut lähestyä häntä.
Aloin etsiä hirttoköyttä jotta voisin viimeistellä oman teloitukseni, mutta köyttä oli jäljellä enää turhauttavan lyhyt pätkä. Sitten sain yhtäkkiä elämänhaluni takaisin ja poistuin huoneesta.

Myöhemmin erinäisten tapahtumien jälkeen olin takaisin huoneessa. Sotilas alkoi heräilemään tajuttomuudestaan, ja minä panikoin. En halunnut tappaa sotilasta, enkä halunnut hänen tappavan minua. Otin kiväärin, se oli tunnistamatonta mallia ja jotenkin futuristisen oloinen, ja pakkasin sen nahkaiseen kantolaukkuun. Sitten vein kiväärin laukkuineen kellariin piiloon. Ajattelin että sotilaalta kestäisi hetken aikaa löytää se, siinä tapauksessa että en saisi häntä puhuttua ympäri ja hän haluaisi yhä ampua minua.
Noustessani kellarin portaita tulin ajatelleeksi että sotilas todennäköisesti omaa myös hyvät lähitaistelutaidot, mutta sille nyt ei voinut mitään.

Viimeinen muistikuvani on kun olin kumartuneena sotilaan puoleen(hän ei ollut vieläkään ihan hereillä) ja riisuin hänen kaasunaamarinsa. En muista näinkö ikinä hänen kasvojaan.

Kolme unta

Ensimmäisessä unessa kuljin pitkin käytäviä jotka olivat täynnä sinistä nestettä. Sitä oli mahdollista hengittää, mutta sen läpi oli hyvin hidas kävellä. Tämä oli aineen tarkoituskin, ymmärsin. Tämän paikan asukkaat pyrittiin pakottamaan kiireettömyyteen ja hitauteen. Vartijat seurasivat kulkuamme.
Huoneet olivat vapaita sinisestä aineesta. Olin nyt jonkinlaisessa kirjastossa, osastolla joka sisälsi sitaatteja elokuvista ja muista kohteista. Joillekin kohteille oli varattu kokonaisia huoneita. Etsin Quake-pelin sitaatit, niille oli vain yksi kirja. En kuitenkaan tunnistanut yksiäkään sitaateista peliin kuuluviksi.

Toisessa unessa olin muiden ihmisten kanssa rakennuksessa josta yritimme ilmeisesti pelastaa joitakin vangittuja. Rakennus oli korkea pilvenpiirtäjä, ja täynnä aseistettuja vartijoita. Uni oli selviytymistaistelua. Pelkäsin eniten että jäisin vangiksi, halusin enää vain tappaa kaikki viholliset tai kuolla itse.
Jossain vaiheessa olin hississä matkaamassa toiseen kerrokseen ja lataamassa aseitani. Hissi pysähtyi jossain kerroksessa ja kyytiin tuli joukko miehiä. Ensin säikähdin, mutta sitten huomasin että he olivat pukeutuneet sinisiin haalareihin, eli olivat rakennuksen selliosastolta paenneita vankeja. Hissin taas pysähtyessä lähdimme yhdessä taistelemaan.

Kolmannessa unessa olin ihastunut palkkatappajaan. Hän oli nainen, ja kantoi samaa nimeä kuin eräs Nintendon pelihahmo, mutta muita yhtäläisyyksiä ei ollut. Hän oli kylmä ja armoton, eikä halunnut päästää ketään lähelleen. En ole enää varma miksi hän unessa vieraili luonani, ja miksi hän ei tappanut minua ärsyynnyttyään yrityksiini ystävystyä. Lopulta hän aina katosi takaisin yöhön.

Muistelen että tappajan puku oli tummaa sinistä. En ole varma onko tällä merkitystä.

Uittoa henkijoella

Tarina jatkui katkeillen erilaisten unien halki. Varsinaisesti se tuntui alkavan kun pääsimme metsään jossa oli paljon puita kaadettu. Ystäväni selittivät minulle että näillä kyseisillä puilla on erityistä arvoa, ja meidän täytyy saada ne kuljetettua erääseen kaukaiseen paikkaan.

Kannoimme tukkeja rinteeseen ja vieritimme niitä sitten alas joenrantaan. Tarkoitus oli uittaa ne jokea pitkin alavirtaan, ja määränpäästä ei olisi pitkä matka toiseen jokeen, henkijokeen, joka virtasi lähellä. Sinne tukit oli saatava.
Olin suurimman osan ajasta skeptinen suunnitelmaa kohtaan. En nähnyt siinä mieltä, enkä uskoisi että onnistuisimme tehtävässä ennen aamua. Sitten näin vedessä näyn. Naisen kasvot. Ensin hän oli selvästi ihminen, mutta sitten kasvot alkoivat muuttumaan ja ymmärsin katsovani jonkinlaista henkiolentoa. Näky vakuutti minut tehtävän tärkeydestä.

Tiesimme ettemme saisi kaikkia tukkeja matkaan ennen aamua, mutta toivottavasti ainakin suurimman osan.

Bermudan kolmio

Unessa oivalsin jotain. En muista enää mitä se oli, ainoastaan ajatuksen "Ihan kuten Bermudan kolmio." Se tuntui tärkeältä.

Laulavia haamuja

Olimme ilmeisesti vankilassa. Meillä kaikilla oli samanlaiset vaatteet, ja kuljimme rivissä pitäen käsiä edelläkulkevan hartioilla. Yhdestä ovesta pääsi pienelle pihalle. Ulkona oli pimeää.
Joku meistä hipaisi vahingossa ohitse kulkevia haamuja, ja ne lähtivät kulkemaan samaan suuntaan kuin me. Päästyään ulos haamut alkoivat laulamaan. Se oli oikeastaan vain hyräilyä ilman sanoja. Haamuista tuli mieleen(ja tähän uneen on varmasti vaikuttanut) peli nimeltä The Crowd.
Menimme takaisin sisälle koska laulu pelotti meitä. Mutta ymmärsin että he lauloivat koska se helpotti heidän oloaan.

Muistan suunnilleen miltä talo näytti ulkoa päin, ja miltä piha näytti. Kesäilta oli pimeä. Talon ovi oli pienten rappusten etäisyydellä maasta, ehkä siksi että olimme lähellä jokea tai järveä.
Eteistä ei ollut, vaan heti oven takana oli huone jossa he tanssivat. Naisen tunsin joskus kauan aikaa sitten, miestä en ole ikinä tavannut.

Musiikki soi vanhasta levysoittimesta. Soittimen yläpuolella seinällä oli taikapeili. Olin pariskunnalle näkymätön, mutta he pystyisivät näkemään kuvajaiseni peilistä.
Seurasin heidän tanssiaan ja vastustin halua näyttäytyä peilin edessä. Talon koira tiedosti läsnäoloni, mutta ei pitänyt minua vieraana. Silittelin koiraa ja toivoin etteivät tanssijat huomaisi mitään.

Mies katosi jossain vaiheessa. Hain morsiamen tanssiin. Hän ei hätkähtänyt kun huomasi tanssivansa näkymättömän miehen kanssa. Luulen että se oli valssia, vaikka en ole kovin hyvä siinä. Tanssimme kappaleen loppuun, sitten kuiskasin hänelle: "Kiitos kaikesta."
Otin hattuni ja takkini jotka jostain syystä olivat naulakossa, ja puin ne ylleni vaikka tiesin tämän tekevän minut osittain näkyväksi. Käsineeni olivat lipaston päällä, mutta nainen ehti ottaa toisen niistä. Pyysin sitä takaisin, mutta hän sanoi säilyttävänsä sitä kunnes tulen käymään seuraavan kerran. Otin tilalle yhden hänen käsineistään, ja poistuin talosta.

Tämän päivän unia

Unessa oli eräs hahmo joka on elänyt mielessäni pitkän aikaa. Ei varsinaisesti unissa, vaan siellä missä tarinoiden hahmot elävät. Stereotypinen paha hallitsija, mustahaarniskainen pimeä lordi. Hän oli samaa arkkityyppiä kuin tässä unessa esiintynyt johtaja.

Hänen valtakuntansa oli hyökkäyksen alla. Hallitsijalla oli poika ja tytär, ja hän käski heidän paeta. He lensivät jonkinlaisilla olennoilla jotka muistuttivat lepakoita, mutta niiden ruumis oli paikoin kuin kiveä. Ne olivat äärimmäisen raskaita, mutta lensivät silti vaivatta ja kykenivät kannattamaan matkustajia selässään.
Tie valtakunnasta turvapaikkaan oli jonkinlainen pitkä vuorenharjanne jonka yläpuolella hallitsijan lapset lensivät. Turvapaikassa tapahtui jotain ja dialogia käytiin, mutta en muista enää tarkkaan. Tytär kuitenkin halusi mennä takaisin puolustamaan isäänsä, kun taas poika oli varma että hän pärjäisi yksinkin, ja että heillä kahdella olisi tärkeää tehtävää turvapaikassa. Lopulta he kuitenkin lähtivät molemmat lentämään takaisin isänsä avuksi.
Olin unessa aineeton sivustakatsoja. Olin heidän mukanaan kun he lensivät takaisin. Vuorenharjanteen yllä oli pilviä, ja he yrittivät jostain syystä lentää mahdollisimman monen pilven läpi.


Eräässä toisessa unessa oli pitkä tarina jonka yksityiskohtia en pysty kunnolla muistamaan. Olin jonkun sekalaisen porukan mukana, etenimme maanalaisessa rakennuksessa. Rakennus oli enimmäkseen äärimmäisen vanhaa tekoa, ja seinät olivat kiveä.
Yhdessä vaiheesssa oli maanalainen järvi tai allas jonka ylitimme purjelaivalla. Laiva tuntui naurettavan ylimitoitetulta järven kokoon nähden. Aloimme ensin avaamaan purjeita, mutta sitten tajusimme sen turhaksi, ja tönimmekin vain airoilla vauhtia seinistä ja järven matalasta pohjasta.
Joukkomme jäsenten keskellä oli vahvoja jännitteitä. Ilmeisesti ainakin osa meistä, ehkä jopa useimmat, olimme mukana vastoin omaa tahtoamme. Jossain vaiheessa aloimme juonimaan pääsyä pois tästä tilanteesta.

Myöhemmin, kolmas uni. Sijoittui vanhan kotikyläni kouluun, tarkemmin sanoen liikuntasaliin. Se oli oikeasti hyvin pieni huone, mutta unessa siellä oli enemmän tilaa. Meitä oli kaksi vastakkaista joukkoa, ja olimme valmistautumassa taisteluun. Taistelukin kai käytiin, mutta en muista sen kulusta juuri mitään. Jossain vaiheessa kuitenkin muistin kätkeneeni aseita(lähitaistelu-) koulun kaappiin, ja kävin hakemassa ne.
Myöhemmin taistelun loputtua keskustelin aseista ja tekniikoista erään vastapuolelle kuuluneen henkilön kanssa. Mikä tahansa riitamme aihe olikaan ollut, se oli nyt selvitetty ja keskustelimme kaikessa rauhassa kuin ystävät.

Eräs uni jonka näin pari päivää sitten:
Siinä oli pullollinen jotain outoa ainetta, joku sanoi sen olevan valmistettu jonkun alkemian kaavan mukaan. Aine sai minkä tahansa orgaanisen aineen versomaan kukkaa. Hautasimme leivänmuruja maahan ja kaadoimme ainetta päälle, niin sieltä alkoi kasvamaan jonkinlainen taimi.
Aine oli vaaleanvihreää.

Paluu Ruosteniemeen

Tämä uni sijoittui erääseen aiemmasta unesta tuttuun ympäristöön. Selvästi eri aikaan kuitenkin, oletettavasti ennen aiempaa unta. Ruosteniemi oli kukoistava teollisuuskaupunki. Unen tarina seurasi enimmäkseen erästä lähikaupunkia joka saattoi muistuttaa Laukaata. Seuraamani hahmo matkusti junalla Ruosteniemeen käymään kauppaa bensiinillä. Lastaus tapahtui alueella jonka läpi kuljin tuossa aiemmassa unessa. Tällä kertaa siellä oli paljon rinnakkaisia junaraiteita, joten se oli kenties jonkinlainen asema.
Ymmärsin että maailma oli levoton paikka, ja kaupunkien välillä kulkeminen oli vaarallista.

En ole varma liittyikö tämä todella unimaailmassa tuohon alkuperäiseen uneen. Saattaa olla että tämä uni kumpusi vain aiempaa unta kohtaan tuntemastani kiinnostuksesta, sillä olen paljon miettinyt sen maailmaa. Tämänkertainen oli siis ehkä peräisin ihan eri osasta mieltäni, lähempää tietoista osaa kuin aiempi. Joka tapauksessa Ruosteniemi kiehtoo minua edelleen.

Mustia varjoja

Varjot tulivat aina oven taakse koputtamaan, ja minun täytyi käydä hätistämässä ne pois. Valtava pelko heräsi niiden läheisyydessä, ja oli vaikeaa edes suunnata katse niihin. Ne kuitenkin häipyivät aina kun niille huiski vihaisesti ja komensi.
Ne olivat pieniä ja muodottomia, häilyviä varjomaisia muodostelmia ilmassa. Ne tulivat kaksi kertaa eri unien aikana, molemmilla kerroilla eri talojen ovien taakse koputtamaan.

Jälkeenpäin unessa mietin olivatko ne sittenkään pahantahtoisia. Ehkä niillä oli jotain asiaa, mutta en vain ymmärtänyt niiden viestintää ja siksi se pelotti. Olen samaa miettinyt monien muiden pelkoa herättäneiden uniolentojen kohdalla.
Varjot eivät edes käyttäytyneet missään määrin uhkaavasti. Ne tekivät tiettäväksi oleskelunsa oven takana, ja jäivät sitten odottamaan että avasin oven. Ne eivät hyökänneet kohti, odottivat vain. Pelko vain valtasi minut kun olin niiden lähellä.

En tiedä olisinko ymmärtänyt heidän viestiään vaikka olisin yrittänytkin. Ehkä vielä joskus ymmärrän.

Labyrintti

En olekaan aikoihin nähnyt labyrinttiunia. Tämä muistutti erästä toista labyrinttia ajalta jolloin en vielä kirjoittanut unipäiväkirjaa.

Tämä muodostui huoneista ja käytävänpätkistä jotka oli liitetty toisiinsa ilman mitään selkeää kaavaa. Useimmat huoneet olivat sangen matalia. Jostain syystä paikkojen muoto toi minulle mieleen vanhan pelin, Wolfenstein 3d:n. Ehkä siksi että huoneiden ja käytävien välillä ei ollut korkeuseroja, eikä portaita näkynyt missään.
Sammutin toisinaan valoja jäljessäni, koska arvelin että kulkuani voitaisiin muuten seurata. Eräässä huoneessa ollessani ovi avautui yhtäkkiä säikäyttäen minut pahasti koska en ollut kuullut mitään liikettä. Ovesta tuli liian isoon naamariin pukeutunut henkilö minua kohti. Uni oli taas hajota siihen "kohinaan" josta olen kirjoittanut aiemminkin. Tartuin kuitenkin hyökkääjää kurkusta kiinni ja aloin kuristamaan. Naamari rutistui kuin sen alla ei olisi mitään. Sitten heräsin, mutta en yhtä kauhuissani kuin normaalisti.

Erääseen toiseen uneen liittyi jokin sana jota en harmikseni kirjoittanut muistiin. Unessa pyysin muita hahmoja muistamaan sen että voisin kirjoittaa siitä herättyäni. "korallia" muistuttava sana.

Hukkuvia ihmisiä

Unessa oli järvi. Se ei ollut suuren suuri, mutta koko aluetta ei voinut nähdä yhdestä kulmasta, koska keskellä oli saarimaisia muodostelmia jotka nousivat korkealle. Myös rantapenkereet olivat korkealla, lukuunottamatta rantaa jolla itse seisoin. Takanani oli jokin matala rakennus.
Nurmikkoa ei juurikaan kasvanut. Maa oli pehmeää oranssia hiekkaa, ja koko alue näytti enemmänkin teollisesti kaivetulta kuin luonnon muodostamalta.

Järvellä, saaren toisella puolen ja täten rannaltani näkymättömissä vene tai lautta joutui onnettomuuteen. Olin jotenkin tietoinen tästä, ja ilmoitin kaikille että tuolla on ihmisiä hukkumassa. Jotkut heistä ajautuivat meidän rantaamme kohti, ja pelastimme heidät.
Joku kaatoi veteen ainetta joka sai sen mustaksi ja vaahtoavaksi. Sen oli ilmeisesti tarkoitus auttaa pelastusoperaatiossa jollain tavalla. Jätin takkini roikkumaan johonkin rakennuksen edustalla seisovaan esineeseen, koska en halunnut sen mustuvan.

Rantaa pitkin veteen kulki köysi tai kaapeli.